Onko kirkolla hengellistä ydintä? – Kysyimme piispoilta, ja he kertoivat rakastavasta Jumalasta ja Kristuksen seuraamisesta
Arkkipiispa Tapio Luoma arvioi, että perinteistä uskon kieltä saatetaan välttää siinä pelossa, että se kuulostaa arjelle vieraalta tai tekopyhältä. Siksi kirkon hengellinen ydin ei aina välttämättä näy eikä kuulu.
Asun niin lähellä kirkkoa, että kellojen ääni kantaa kotiini, vaikka ikkunat olisivat kiinni. Jos seuraisin niiden kutsua, tuota ikivanhaa markkinointiviestintää, mitä saisin? Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yli 350 seurakuntaa, ja niiden toiminta kattaa koko maan. Kirkko on melkoinen ketjuliike, jonka toimipisteet sijaitsevat usein kaupunkien ja kuntakeskusten paraatipaikoilla.
Ulkoapäin kirkon tunnistaa helposti missä tahansa, mutta miten lienee sen tarjoamien hengellisten palveluiden laita? Mahtaako asiakaskokemukseni olla täällä helsinkiläislähiössä samankaltainen kuin mökkipaikkakunnan vanhassa, komeassa puukirkossa tai papin juttusilla perhejuhlissa? Kaupanteon kielellä: onko kirkolla jokin asiakaslupaus tai sen sanomalla sisältötakuu?
Asiakkuudesta ja markkinoinnista puhuminen saattaa kuulostaa pahalta, kun kyse on kirkosta. Laura Kokkosen tuore väitöskirja kuitenkin osoittaa, että kirkko soveltaa viestinnässään ja esimerkiksi seurakuntavaalikampanjoissaan markkinointiviestinnän keinoja. Kampanjoissaan kirkko rakentaa itsestään kuvaa merkittävänä yhteiskunnallisena toimijana ja hyväntekijänä.
Sitä, mitä spesiaalia kirkolla olisi ihmisille – vieläpä ihan ilmaiseksi – tarjolla, ei juuri mainosteta. Kokkonen totesikin Kirkko ja kaupungin haastattelussa, että kampanja-aineistojen pohjalta hänelle jäi epäselväksi, mikä mahtaa olla kirkon hengellinen ydin.
Mutta onko kirkolla ylipäänsä jokin hengellinen ydin, jonka ympärille rakentuu kaikki, mitä se tekee ja sanoo? Miten tuo ydin näkyy, kuuluu ja tuntuu myös niille, jotka eivät sunnuntaisin kirkonpenkkejä kuluta? Onko se jotakin sellaista, millä on ihmisten elämässä oikeasti merkitystä ja muutosvoimaa? Ehkä jotakin niin ihmeellistä, että kukaan muu ei pysty sellaista tarjoamaan?
Jo pitkään jatkunut kirkollisen keskustelun kärjistyminen saa välillä epäilemään, onko enää mitään, mistä konservatiivinen herätysliikeväki ja kirkon uudistusmieliset voisivat olla samaa mieltä tai ainakin puhua samoilla sanoilla. Saati sitten me kaikki noin 3 626 000 kirkon jäsentä kaipuinemme, kipuinemme ja epäilyinemme – meillä tuskin on yhteistä kieltä. Se, joka haluaa puhua ymmärrettävästi, uskottavasti ja koskettavasti meille kaikille, on liki mahdottoman tehtävän edessä.
Samaa kertovat kirkon omat kyselytutkimuksetkin. Kirkon viimeisimmässä nelivuotiskertomuksessa, joka kattaa vuodet 2016–19, puhutaan perinteisen kristillisen opin uskottavuuskriisistä. Neljä viidestä suomalaisesta ei enää kykene täysin hyväksymään perinteistä tapaa sanoittaa kristillinen pelastusoppi eli sen tapaisia väitteitä kuin ”Jeesus nousi kuolleista” ja ”Jeesus sovitti kuolemallaan ihmisten synnit”. Edes Jumalalla ei mene kovin hyvin – häneen uskoo alle puolet suomalaisista. Vuonna 2019 vain 25 prosenttia suomalaisista ilmoitti uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan ja 18 prosenttia uskovansa Jumalaan, joskin varsin eri tavalla kuin kirkko opettaa.
Jos kirkon hengellistä ydintä silti haluaa etsiä, oikea osoite kyselyille lienevät piispat, jotka ovat kirkon opin ja teologian asiantuntijoita, tulkitsijoita ja vartijoita. Kirkon nettisivuilla todetaan, että piispan tehtävänä on pitää hänelle uskottu lauma koossa ja vaalia kirkon ykseyttä. Niinpä Kirkko ja kaupunki kysyi arkkipiispalta ja neljä muulta piispalta, mikä on kirkon hengellinen ydin ja missä se näkyy tai sen pitäisi näkyä. Heitä pyydettiin myös arvioimaan, onko tuo ydin sellainen, josta kirkossa voidaan olla yksimielisiä. Piispat vastasivat sähköpostilla.
Arkkipiispa Tapio Luoma:
”Minusta kirkkomme hengellinen ydin on ilmaistu pelkistetysti kristillisen kirkon vanhimmassa uskontunnustuksessa ’Jeesus on Herra’. Siihen perustuu kaikki, mitä kirkko on, tekee ja sanoo. Siitä avautuvat jumalasuhde, Raamatun sanoma, lähimmäisenrakkaus, kristityn yhteiskunnallinen ja globaali vastuu, luterilaisuuden olemus ja kirkon oma rakenne ja hallinto.
Uskon, että tästä ytimestä voidaan kirkossamme olla yksimielisiä. Kirkko ei voi olla kirkko ilman uskoa siihen, että Jeesus on Herra, joka on voittanut kuoleman ja kukistanut pahan vallan.
Yhteisöillä voi olla kiusaus kääntyä sisäänpäin tavalla, joka ei suuntaudu kohti ydintä vaan kohti sisäpiiriä. Tämä vaara koskee varmaankin myös kirkkoa. Siksi hengellisen ytimen – sen, mikä on kirkon yhteinen henki ja elämä – näkyminen on tärkeää, kun kerrotaan kirkon työstä ja toiminnast.
Jos kirkon hengellinen ydin ei näy eikä kuulu, mistä se silloin johtuu? Pelätäänkö, että ’Jeesus on Herra’ on arjelle vierasta, vaikeasti avautuvaa uskovaisten puhetta? Onko taustalla halu pitää kirkon sanoma ymmärrettävänä? Tätä pidän sinänsä hyvänä pyrkimyksenä.
Vai kärsiikö perinteinen uskon kieli kirkkoon liitetyistä jyrkkyyden ja ahdasmielisyyden mielikuvista? Pelkäämmekö, että se saa meidät kuulostamaan tekopyhiltä tai tuomitsevilta? Tällöin on kysyttävä paitsi sitä, miten kirkon hengellinen ydin määritellään, myös sitä, millaisia merkityksiä se saa.
Jeesus on Herra. Uskon ja luotan, että tämä hengellinen ydin ohjaa kaikkea kirkkomme työtä. Minulle sen tärkein merkitys on Jumalan rakastava tahto ihmistä ja maailmaa kohtaan. ”
Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo:
”Kirkon hengellinen ydin on Kristus. Raamatun mukaan Kristus itse on kirkon pää. Häntä seuraamalla ja matkimalla voimme toteuttaa lähimmäisenrakkautta omassa elämässämme. Jeesukseen luottamalla saamme kokea turvallisuutta ja vapautta arjessamme ja vielä kerran päästä taivaaseen. Elämässä meitä voi tukea ehtoollisella käynti, iltarukous ja seurakuntayhteys.
Kirkon nettisivujen alaosassa lukee jokaisella sivulla pysyvä teksti: ’Yhteys armolliseen Jumalaan antaa elämään kestävän perustan.’ Mielestäni se on aika hyvin sanottu ja siitä on helppo olla yksimielinen. Kestävä perusta tarkoittaa myös lähimmäisen elämää, ei pelkästään omaa. Jumalan rakkaudesta seuraa halu rakastaa ja armahtaa muita ihmisiä, kun itsekin on rakkautta osakseen saanut.”
Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka:
”Evankelis-luterilaisen kirkon hengellinen ydin on Kristus, joka kutsuu meitä seuraamaan itseään. Kristus on ihmiseksi syntynyt Jumala. Hänessä tiivistyy se, että kaikkivaltias Jumala rakastaa meitä loputtomasti.
Jumala haluaa, että tunnistaisimme itsessämme hänen rakkautensa, vastaisimme siihen ja rakastaisimme toisiamme sen voimin. Siksi kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttaminen kuuluu oleellisesti luterilaiseen hengellisyyteen. Usko ei ole vain yksittäisen ihmisen sisäistä hengellistä elämää, vaan se avautuu ulospäin ja uudistaa elämää suhteessa Jumalaan, toisiin ihmisiin ja kaikkeen luotuun. Samalla hengellisyys ei ole vain jotakin, minkä usko synnyttää, vaan se on myös tapa hoitaa uskoa.
Kirkossa ollaan aika lailla yksimielisiä siitä, että usko Kristukseen on kirkon hengellisyyden ytimessä. Sen jälkeen käsitykset alkavatkin jakaantua esimerkiksi siitä, miten usko syntyy tai miten uskon pitäisi näkyä ihmisen elämässä tai mikä on oikeanlaista hengellistä elämää.”
Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen:
”Kirkkomme hengellinen ydin on siinä, kuka Jumala on ja mitä hyvää hän meille lahjoittaa. Tämän ytimen pitäisi näkyä siinä, että ihmiset pyrkivät etsimään Jumalan kasvoja, turvautumaan häneen ja elämään hänen edessään, pyhässä ja arjessa. Ja koska se on helpompaa yhdessä, kirkon tehtävänä on kutsua ihmisiä olemaan ja tekemään tätä kaikkea yhdessä. Myös oma kokemukseni osoittaa, että ilman yhteisöä yksilön hengelliselle elämälle tulee uupelo. Voimat ja into loppuvat. Yhdessä jaksaa paremmin.
Vanha benediktiinien ohje ’rukoile ja tee työtä’ on yhä ihan kurantti tiivistys sekä kirkon että kristityn elämänmuodolle. Jumalanpalvelus on yhteisen hengellisen elämän keskus. Sieltä lähdetään toteuttamaan lähimmäisenrakkautta ja rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa. Ja kristillisen elämän ihanteeseen kuuluu myös yksityinen rukous: olisi hyvä siunata ruoka ja lukea iltarukous. Tämä messukeskeisyys on pysyvä teologinen totuus, joka ei ole riippuvainen kirkon jäsenmäärästä, jumalanpalvelusten osallistujamääristä tai muista tilastoista. Sosiologisista totuuksista ei voi päätellä teologisia totuuksia.
Joskus oli tapana sanoa, että oppi erottaa, mutta rakkaus yhdistää. Nykyisin asetelma on kääntynyt toisin päin. Kirkossa ollaan nykyisin yhtä mieltä vaikkapa kolminaisuusopista, lapsikasteesta tai Kristuksen todellisesta läsnäolosta ehtoollisessa. Kaikki arvostavat diakoniaa ja sitä, että ihmisiä pitää kohdella reilusti.
Mutta mitä konkreettisempiin moraalisiin kysymyksiin mennään, sitä enemmän yksimielisyys hajoaa erimielisyydeksi, jopa avoimeksi vastakkainasetteluksi. Vaikka Kristuksen evankeliumiin kuuluu myös yhteiskunnallinen ulottuvuus, kirkko on nykyisin politisoitunut ja polarisoitunut ongelmallisella tavalla.”
Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen:
”Kirkon hengellinen ydin on ihmistä rakastava Jumala, kipujen ja sairauden tuttava, joka tuli maailmaan Nasaretin Jeesuksessa ja tulee tänäänkin meitä vastaan toistemme kasvoissa, kärsivässä maailmassa ja luomakunnassa.
Jumala tuli maailmaan pelastamaan ihmisen yksinäisyydeltä, erillisyydeltä ja kuolemalta.
Se näkyy siinä, miten arjessa elämme uskoa todeksi: kuinka kohtelemme toisia ihmisiä ja Jumalan luomaa maailmaa. Ja vaikkapa siinä, kun rukoilemme yksin tai yhdessä.
Jeesuksen läsnäolo maailmassa toteutuu yhä edelleen hädässä olevien ihmisten kautta. Kristus kärsii kärsivien ihmisten ja luomakunnan kanssa maailman loppuun asti. Jumalan rakkaus ei ole kuulunut eikä kuulu vain omalle sisäpiirille.
Katolilainen kristitty Dorothy Day opetti, että aina kun käännämme selkämme toisen hädälle emmekä näe Jeesusta kaikkein vähimmissä, helvetti on lähellä. ’Helvetti on sitä, ettei rakasta.’ Kun näemme Jeesuksen kasvot toisessa, pysähdymme, emmekä kulje ohi, olemme lähellä taivasta.
Maailma tarvitsee ihmisiä, jotka eivät kulje ohi. Jeesuksen seuraajina meidän tulisi asettaa askeleemme niin, että nostaisimme, kantaisimme ja saattelisimme perille, emmekä torjuisi, rajaisi ulos tai tavoittelisi vain omaa etua. Uskon tulisi näkyä meissä vapautena, rauhana ja rakkautena, luottamuksena siihen, että hyvyyttä on, lopulta oikeus toteutuu ja Jumala on armollinen.
Minusta tästä voidaan kirkossa olla yksimielisiä. Erimielisyyttä syntyy siitä, miten uskon tulisi arjessamme näkyä.
Ihmisen arki on usein vääntöä vastakkaisten voimien kanssa. Ilman toivoa näemme vain murtuneen maailman. Ja jokaisessa ihmisessä on taipumus pieneen mustavalkoiseen maailmaan. Haluamme tietää paremmin, olla oikeassa, olla Jumalan kaltaisia.
Mutta yhdessä etsien ymmärrämme, että elämän tarkoitus ei ole sulkeutua erilleen vaan avartua yhteyteen.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Mielipide: Onko kirkko johtaja vai seuraaja?
Puheenvuorot
