Keitä ovat Kaisamari Hintikka ja Juhani Holma? Piispaehdokkaat kertovat itsestään omin sanoin
Jompikumpi heistä voi pian sovittaa violettia pantapaitaa

Jompikumpi heistä voi pian sovittaa violettia pantapaitaa

Keitä ovat Kaisamari Hintikka ja Juhani Holma? Piispaehdokkaat kertovat itsestään omin sanoin

Molemmat Espoon piispaehdokkaat ovat kirkkohistorioitsijoita, joita huolestuttaa yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen.

Kaisamari Hintikka:

Minusta on kuvia, kun hiihdän noin 2,5-vuotiaana kotipihalla Käpylässä. Lapsuudessani oltiin ulkona paljon, ja leikit perustuivat mielikuvituksen käyttämiseen. Meitä oli kolme sukupolvea saman katon alla, sillä lapsuudenkotini oli omakotitalo, joka oli jaettu kahdeksi asunnoksi. Toisessa kerroksessa asuivat mummini ja kummitätini. Lapsuuteni arjessa oli enemmän aikuisia kuin perinteisessä ydinperheessä.

Olen perheemme kolmesta lapsesta vanhin. Äiti luki paljon ääneen historiallisia romaaneja, kuten Maila Talvion Itämeren tytär.

Seurakunnan päiväkerho oli ensimmäinen säännöllinen kodin ulkopuolinen todellisuus ja tie kotiseurakuntaan. Käpylän seurakunnassa oli ihania työntekijöitä, ja myönteisistä roolimalleista ei ollut pulaa. Lukioaikana en ajatellut mitään muuta opiskeluvaihtoehtoa kuin teologia. Minulla oli romanttinen käsitys siitä, mitä on olla teologian opiskelija. Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen Liekit-musikaali samoin kuin Afrikkalainen gospelmessu tekivät vaikutuksen, ja haaveilin lähetystyöntekijän urasta.

Kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden juuri sinä vuonna, kun aloitin opiskelut. Opintojen edetessä minuun hiipi epäilys, että ehkä paikkani kirkon työssä ei olekaan olla pappina paikallisseurakunnassa. Neuvostoliiton hajottua Itä-Euroopan kirkkohistoria oli tutkimuksen nouseva trendi, josta kiinnostuin. Kun valmistuin maisteriksi, elettiin pahinta työttömyyttä. Niinpä jäin tiedekuntaan, kun rahoitus jatkotutkimukseen varmistui. Vakuutuin myöhemmin, että voin palvella pappina myös kokonaiskirkon tasolta.

Opintojen edetessä minuun hiipi epäilys, että ehkä paikkani kirkon työssä ei olekaan olla pappina paikallisseurakunnassa.

– Kaisamari Hintikka

Tunnen syvää suuttumusta, kun näen välinpitämättömyyttä ympäristöstä. Ympäristön roskaaminen ja autojen turha tyhjäkäynti on vastuutonta. Kavahdan epäoikeudenmukaisuutta ja solidaarisuuden puutetta.

Nyt yhteenkuuluvuus on kuitenkin uhattuna. Olemme juuttuneet vastakkainasetteluun ja juupas–eipäs-väittelyyn. Vastuullisessa keskustelussa pitää olla valmis kuuntelemaan. Sirpaloituneessa yhteiskunnassa samanhenkiset kokoontuvat keskenään. Moniarvoisen yhteisen tilan rakentajat ovat vähissä.

Luterilainen kirkko on menettänyt yhteiskunnallisen instituution asemansa. Meillä ollaan oltu myös arkoja osallistumaan yhteiskuntakeskusteluun, koska on pelätty, että kirkko leimautuu vaikkapa jonkin puolueen kannattajaksi. Mutta jos pelätään leimautumista, jäädään helposti kokonaan ulkopuolelle. Ei se, että keskustelen jonkin tahon kanssa, merkitse, että allekirjoitan keskustelun toisen osapuolen agendan.

Joidenkin seurakuntien ihan uusilla asuinalueilla kirkko on ollut paikallisten toimijoiden, järjestöjen ja kunnan nuorisotyöntekijöiden koollekutsuja. Juuri tällaisia uusia tekemisen tapoja kaivataan.

Ei se, että keskustelen jonkin tahon kanssa, merkitse, että allekirjoitan keskustelun toisen osapuolen agendan.

– Kaisamari Hintikka

Teemme vahinkoa, jos yhden köyhän asia asetetaan toisen köyhän asiaa vastaan. Kirkon diakonia haastaa yhteiskunnallisen kehityksen. Monelle kirkko on viimeinen turvaverkko. Vaikka evankeliumin todeksi elämisenä tämä on juuri se, mitä kirkon pitääkin tehdä, tämä ei ole oikein yhteiskuntavastuun näkökulmasta. Meidän on yhdessä, yhteisin varoin, voitava pitää huolta kaikkein heikoimmassa asemassa olevistakin. Ei ole riittävää, että kirkko muodostaisi vihonviimeisen turvaverkon. Yhteiskunnan tulee olla sellainen, että mitään turvaverkkoja ei tarvittaisi.

Ortodokseilla on hieno käsitys liturgiasta liturgian jälkeen. Se tarkoittaa sitä, että jumalanpalveluksen ja ehtoollisen jälkeen meidät on lähetetty kukin omaan arkeemme, kotiin, töihin ja sienimetsään niin, että jumalanpalveluksen ja oman elämän välillä on jatkumo. Meidät kutsutaan elämään messua todeksi arjessa.

Juhani Holma:

Olen kuusilapsisen perheen esikoinen ja papin poika Oulusta. Lapsuuteni oli turvallinen. Perhe muutti Toholammille, ja parhaat poikavuoteni vietin siellä. Siinä oli myös varjopuolensa. Pienellä paikkakunnalla seinät ovat lasia. Ihmiset tietävät toistensa asiat, ja varsinkin, jos papin poika on ollut pahanteossa, siitä kuulee maitokaupassa koko kylän väki. Piti sopeutua paikallisjulkisuuteen.

Olin jo teini-ikäinen, kun sain äidiltäni lahjaksi hänen itsensä neuloman villapuseron. Se on elämäni rakkain joululahja. Siinä oli kauniita ruskeita ja oransseja koristeita sekä korkea kaulus, joka lämmitti. Koko joulun minulla vuoti nenä, ja ensin luulin, että se johtuu villapaidasta. Sitten selvisi, että olin allerginen hyasintille.

Kävin lukion Oulussa ja haaveilin kadettikoulusta. Pidin varmana, että papin pojasta ei pappia tule. Kaikki menikin aluksi hyvin, ja pääsin reserviupseerikouluunkin. Mutta kun kasarmilla tuvassa luin Raamattua, mieli muuttui, ja lopulta hain teologiseen tiedekuntaan. Ensimmäisellä yrittämällä jäin yhden pisteen päähän opiskelupaikasta. Sen sijaan pääsin Sibelius-Akatemiaan. Olin opiskellut jo kolme vuotta musiikkia, kun pääsin myös teologiseen tiedekuntaan. Kahden tutkinnon pusertaminen oli vaativaa, eikä minulle juurikaan jäänyt aikaa opiskelurientoihin. Myöhemmin väittelin teologian tohtoriksi kirkkohistoriassa.

Pidin varmana, että papin pojasta ei pappia tule.

– Juhani Holma

En siedä nähdä byrokratian aiheuttamaa pikkumaisuutta. Minua raivostuttavat pikkuvirkamiehet, jotka eivät näe ihmisen parasta. Näen punaista, kun palvellaan vain sääntöjä eikä ihmistä.

Jonkin verran minua ärsyttää nähdä sitä, kun yltäkylläisyyden keskellä osoitetaan tyytymättömyyttä ja kiittämättömyyttä. Olemme maailman onnellisimmaksi luokiteltu maa, ja keskimäärin meillä menee aika hyvin. Informaation takia me koko maailma olemme niin yhtä, että kyllä meitä suomalaisia saisi koskettaa myös se hätä, jota tunnetaan Suomen rajojen ulkopuolella. Asuessani Saksassa 2009–2010 ajattelin usein, että Suomi ja Slovakia olivat jotenkin hyvin samanlaisia maita. Saksan-reissu muutti minua, ja minusta tuli vähän erilainen suomalainen.

Mielestäni yksi aikamme uhka on äärioikeistolainen populismi. Se on globaali ongelma. Historia toistaa itseään silloin tällöin, ja seuraukset ovat joskus traagisia. Tällä hetkellä populismia on vähän joka maassa, mutta en tunne tarkalleen niitä yhteiskunnallisia kehityslinjoja, jotka synnyttävät maaperän populismille.

Mielestäni meidän on myös kannettava oma vastuumme maailman pakolaisista. Kunnioitan kuitenkin lakeja, ja luotan Suomessa viranomaistyöhön. Toivoisin, että vaikka erilaisia mielipiteitä ilmaistaan, voitaisiin kuitenkin luottaa, että yhteiskunnallisten asioiden hoitaminen on Suomessa tosi huolellista. Oletan, että myös Maahanmuuttovirastossa osataan tehdä se työ, joka sille on annettu. Minun täytyy lähteä siitä luottamuksesta, että sinne palkatut ihmiset osaavat tehdä työnsä ja että he tekevät sen huolella.

Informaation takia me koko maailma olemme niin yhtä, että kyllä meitä suomalaisia saisi koskettaa myös se hätä, jota tunnetaan Suomen rajojen ulkopuolella.

– Juhani Holma

Kouluttajana olen näköalapaikalla, ja kuulen aina tuoreet terveiset ihmisten tunnoista eri puolilla Suomea. Minua huolestuttaa yhteiskunnan sirpaloituminen. Tällä hetkellä Suomessa pahin uhka on monien ihmisryhmien tuntema syrjäytymisvaara. On nuoria, vanhoja, yksinhuoltajia ja muita ryhmiä, joita uhkaa osattomuus. Se kärjistää ilmapiiriä.

Kirkosta puhutaan usein ulkoistetusti, että kirkko tekee sitä ja kirkko tekee tätä. Jumalanpalveluselämä on elämää, jossa meidät lähetetään ehtoollispöydästä maailmaan tekemään kaikki voitavamme, että auttaisimme hädänalaisia. Pieni teko on aina parempi kuin suuret sanat.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi