Raulo: Korona vie tähtiroolin todellisilta vaaroilta − paljon enemmän kärsimme omista vitsauksistamme
Tarvitsemme uusia tarinoita siitä, miten bakteerit, muukalaiset, ajatukset ja kulttuurit tekevät meistä vahvempia.
Eräänä aamuna havahdun siihen, ettei asuinmaani Englanti enää kuulukaan Euroopan Unioniin. Hoidan koti-ikävää kuuntelemalla Ylen ykköstä, keittämällä mainettaan parempaa (mutta silti pahaa) Saludo-kahvia ja lukemalla Sakari Topeliuksen satuja. Kaipaan satujen kuusimetsiin ja kukkaniityille. Kultaisissa muistoissani loskainen viitostie huonoine mäntymetsineenkin muuttuu satujen maalaisidylliksi. Satujen lapset ovat neuvokkaita, viholliset tulevat idästä, metsän eläimet opastavat kotiin. Näillä tarinoilla on rakennettu suomalaisuus.
Tarinat pitävät ihmisiä yhdessä: sadut, pyhät tekstit, legendat sitovat meidät Suomeen, kristinuskoon, länsimaalaisuuteen. Ja tietysti Hollywood, tuo Lännen oma narratiivitehdas, jossa antiikin kreikan suosikkitarinat saavat aina uuden kiiltävän kuoren. Sankarit menettävät rakkaansa, joutuvat valitsemaan oikean ja väärän väliltä, koittavat turhaan paeta menneisyyttään tai kohtaloaan ja lopulta urheasti haastavat ylivertaisen hirviön.
Hirviöt ovat meille hirveän tärkeitä. Niin kauan kuin on hirviöitä, voimme uskoa ulkoiseen uhkaan, eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Oi jospa voisin syyttää demoneja hulluudestani, Kiinaa ilmastonmuutoksesta tai maahanmuuttajia maani ongelmista.
Taipumus ulkoisten uhkien korostamiseen ja sisäisten uhkien vähättelemiseen on länsimaisen kulttuurin luonteenpiirre.
On helppo yhdessä pelätä Korona-mörköä rajojemme tuntumassa häilyvänä pahuuden voimana. Vaikeampi on huomata, että todelliset terveysongelmamme eivät todellakaan ole tartuntataudit. Tuhatmäärin enemmän ihmisiä Lännessä kärsii autoimmuniteettisairauksista, syövistä ja masennuksesta, kanatarhamme sisäisistä ketuista. Keliakia ei kuitenkaan vielä kelpaa Hollywoodin kauhuelokuvien aiheeksi, vaikka tappajavirus kyllä käy. Samoin ovat sisällissodat aliedustettuina sotaelokuvien juonissa.
Taipumus ulkoisten uhkien korostamiseen ja sisäisten uhkien vähättelemiseen on länsimaisen kulttuurin luonteenpiirre. Tiede tarjoaa meille valtavasti kuivaa tilastotietoa todellisten uhkiemme luonteesta, mutta matka diabetes-tilastoista Hollywood-tarinoihin on pitkä. Ei auta myöskään, että luonnontieteet ovat samojen kulttuuristen kertomustapojen vaikutusten alla. Kun viime vuosisadalla alettiin tutkia bakteereja, ensimmäiset sata vuotta menivät niiden uhkien kartoittamiseen. Vasta nyt on alettu tutkia bakteerien puutteen aiheuttamia terveysongelmia.
Varhaisen mikrobiologian perintönä ajattelemme yhä, että toisten ihmisten koskettaminen on terveydelle vaarallista. Samat ajatukset kontaktin vaaroista olivat myös natsien ihannoiman rotupuhtauden oppien taustalla. Nämä ovat tarinoita erillisyydestä, siitä miten ihmiskehot, kulttuurit ja geenit on pidettävä erillään toisistaan tai syntyy kauhea sotku ja sairaus. Näiden invaasiotarinoiden vastapainoksi tarvitsemme uusia yhteydestä kertovia narratiiveja. Tarinoita siitä miten bakteerit, muukalaiset, ajatukset ja kulttuurit rikastuttavat meitä ja tekevät meistä vahvempia.
Sakari Topelius oli kansallisidentiteettimme rakentajana monilahjakkuus: kirjailija, tutkija, journalisti ja satusetä. Harva tietää, että hän oli myös kiihkeä amatööri-kasvitieteilijä ja kiinnostunut rotuopista. Tarina kertoo, että Topelius myös vieraili Tukholmassa rotuopin konferenssissa. Ehkä hän oli siellä tapaamassa ruotsalaisia biologiystäviään, keskustelemassa näiden kanssa ihmisten ja kasvien jalostamisesta ja vaihtelemassa puutarhakasvien siemeniä. Legendan mukaan hän oli yksi niistä innokkaista puutarhaharrastajista, jotka ensimmäisinä toivat lupiinin siemenet Suomeen.
Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pääkirjoitus: Terveydestä ehti tulla niin normaali olotila, että tervehdysten alkuperäinen merkitys unohtui
PuheenvuorotKorona on epäterveellinen muistutus terveyden arvosta.