Raulo: Ihmisten maailma on rikki ja se antaa kaikille mahdollisuuden olla jälleen nuoria

Raulo: Ihmisten maailma on rikki ja se antaa kaikille mahdollisuuden olla jälleen nuoria

Rikkinäisessä maailmassa on hyvä kääntyä niiden puoleen, joilla on kokemusta rikkinäisyydestä.

Seitsemäs viikko eristyksissä. Vien roskat ulos. Myrsky on kaatanut katulampun ja naapurit ovat kerääntyneet korjaamaan sen tuhoja. ”Kaupunginvaltuustosta ei edes vastattu puhelimeen” valittaa naapurin ukko. ”Onneksi kesäyöt ovat valoisia niin ei tätä kukaan kaipaa”, toteaa toinen naapuri hermostuneena. Koitamme pitää etäisyyttä ja jutustella.

Kaikkia pelottaa ja kaikki ovat hämmentyneitä. Lähin naapurini on ujo ja sairas erakko. Häntä harvoin näkee ulkona, mutta nyt häntä hymyilyttää. ”Ihmisten maailma on rikki. Tästä on tullut kaltaisteni rikkinäisten ihmisten maailma”, hän toteaa virnistäen.

Rikkinäisten ihmisten maailma kuulostaa minusta kotoisen körttiläiseltä. Nopeasti muistuu mieleen kymmenet suomalaiset tangot muuttolintujen hylkäämästä Pohjolasta, kymmenet seurapuheet vaivaisista armon kerjäläisistä ja keskeneräisyyden kauneudesta. Ei paha, ajattelen. Joskus rikkoutuminen on ihan hyvästä.

Varsinkin kun se, mikä aikuisten maailmassa usein rikkoutuu, on kova ulkokuori. Kun tutun pelilaudan säännöt hajoavat, aerodynaamisten urarakettien kiiltävän konepellin alta paljastuu änkyttäviä rääpäleitä. Ja rääpäleenä oleminen tekee meille hyvää. Se on kuin nuoruutta: täynnä kömpelöä kyynärpäiden kolhimista, mutta myös uteliaisuutta ja avoimuutta. Sitä paitsi kiiltäville avaruusraketeille on olemassa yksi ja sama muotti, mutta rääpäleitä on tuhansia erilaisia. Kun ihannoimme ja haikailemme nuoruutta, ehkä kaipaammekin juuri muottien puutetta, lupaa olla määrittelemätön.

Kaikki ihmiset syntyvät avoimella mielellä.

Onko todella tarpeen tehdä jatkuvasti paljon töitä? Onko tylsyys todella vaarallista? Olenko todella siellä, missä haluan olla? Ja mitä tehdä, kun kaupunginvaltuusto ei vastaa puhelimeen? Nyt jos koskaan on tilaa siirtyä metrijärjestelmään, luopua fossiilisista polttoaineista tai vaihtaa liikenne oikeanpuoliseksi. Nyt jos koskaan voi tulla ulos kaapista, uskaltaa olla kömpelö ja kohdata taas muut rääpäleet uteliaalla mielellä.

Rikkinäisessä maailmassa on hyvä kääntyä niiden puoleen, joilla on kokemusta rikkinäisyydestä. Jään siis kuuntelemaan sairaan naapurini filosofointia. Hän sanoo, että sairauden kanssa eläminen on tehnyt hänestä omaehtoisen. Kun putoaa pois yhteiskunnan olettamusverkosta, on määriteltävä itse omat parametrinsa. On itse löydettävä elämästä maku ja suunta. Kaikki ihmiset syntyvät avoimella mielellä, naapuri sanoo, vauvoillahan on kirjaimellisesti reikä päässä syntyessään. Mutta vähitellen kallo kuroutuu umpeen ja opettelemme suojelemaan itseämme päivien hillittömältä valolta, elämän hillittömiltä vaatimuksilta ja eristäydymme kotelomme sisään. ”Onneksi elämän kolhut puhkovat pieniä reikiä kotelomme kuoreen”, naapuri toteaa, ” niistä elämän hillitön valo saa paistaa sisään. Mutta elämme silti hämärissä huoneissa niin kauan kuin olemme liian ehjiä.”

Kerron naapurilleni vanhan venäläisen kansantarinan, jonka mukaan taivaan kansi on suuri telttakangas ja tähdet reikiä siinä. Tähdistä paistoi valo teltan ulkopuolelta, tuonpuoleisesta. Sinne pääsivät vain pikkuihmiset: Lapset, vanhukset ja muuten pienet ja kumaraiset. Kaikki jotka mahtuivat ryömimään telttakankaan ali valon puolelle.

”Teltan reunalla tavataan!” naapuri naureskelee ja tarttuu muiden mukana heiveröisin käsin särkyneen katulampun varteen.

Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi