Raulo: Hapanleipäinnostus on krapula-aamuun heränneen ihmiskunnan katumusharjoitus
Viilit tekeytyvät ja taikinat nousevat. Kriisin keskellä ihminen haluaa osoittaa sitoutumista kodilleen.
Milloin viimeksi tein raparperisimaa? Juurileipää? Kotiviiliä? Kaljaa? Ehkä kymmenen vuotta sitten, köyhässä alku-aikuisuudessa, kun olin työttömänä mielenterveyskuntoutujana ja oli aikaa ommella verhoihin kunnon saumat. Kun ei ollut varaa eikä syytä matkustella, ja kesä meni palstalla. Silloin tunsin kaikki lähiseudun kissat nimeltä. Tiesin milloin sinivuokot kukkivat, ja mistä etsiä korvasieniä.
Nyt löydän itseni tuosta samasta maailmasta, täynnä aikaa, vuodenaikaa, maailmantuskaa ja pieniä arjen iloja. Maailmasta, jossa suurissa asioissa elää pelko ja ahdistus mutta pienissä asioissa elää toivo ja rauha. Ihmiskunnan kriisi tekee meistä kaikista taas teinejä, uhkaavan ja tuntemattoman todellisuuden urheita vaeltajia, joiden sisällä hämmentynyt lapsi on vuoroin pelokas ja vuoroin utelias. Uteliaisuuden hetkellä katsomme ihmeissämme tätä uudenlaista maailmaa. Pelon hetkellä kurotamme tuttujen arkisten luonnonvoimien pariin: leivän leipomiseen, viilin tekoon, kaljan panemiseen. Facebook täyttyy kuvista hapanlimpuista ja kotikaljaprojekteista. Kaikkia kiinnostaa nyt fermentaatio ja uskolliset bakteerimme ja hiivamme panevat parastaan. Olemme kotona jumissa leipäjuuren kanssa samalla kun tuntemamme maailmanjärjestys raunioituu virusten kourissa. Ihminen on kuin rotukoirien kanssa susia paossa.
Levoton elämäntyyli on mennyt överiksi, johtanut katastrofiin ja sysännyt meidät kaikki katumuksen taikinakulhojen äärelle.
Puutarhanhoito, leipominen ja kaljan paneminen eivät ole vain idyllisen kotielämän lohdullinen rituaali. Ne ovat myös katumusrituaali. Ystävälläni oli tapana laittaa viilit tekeytymään tai taikinat kohoamaan aina krapulapäivänä. Itse taas istutin aina basilikaa ruukkuihin matkoilta kotiin palatessani. Halusin osoittaa sitoutumista kodilleni, että tällä kertaa tulin jäädäkseni. Kasvien ja kotoisten mikrobien avulla koitamme juurtua harmoniseksi osaksi rakastamaamme kotiluontoa, koitamme kitkeä meissä sihisevän inhimillisen levottomuuden ja asettua vuodenaikojen kiertokulkuun. Mutta ihmisen luonnollinen kiertokulku on tuhoisan riehumisen ja sovittelevan yhteydentavoittelun toistuva sykli. Löydämme juurileivän ilot vasta överiksi mennen riehumisen jälkeisessä rauhankaipuussa.
Nyt on koko ihmiskunta herännyt krapula-aamuun. Levoton elämäntyyli on mennyt överiksi, johtanut katastrofiin ja sysännyt meidät kaikki katumuksen taikinakulhojen äärelle. ”Jokin tässä tunnelmassa on tuttua”, ystäväni pohtii kädet taikinassa, ”Sama tunne kuin teininä kun vanhemmat olivat viikon poissa ja sain elää hunningolla, ilman rajoja. Alun huuma muuttui hitaasti melankoliseksi rajattomuudeksi. Sunnuntaina kun porukat palasivat, talo oli kaaoksessa ja otin kiitollisena vastaa asiaan kuuluvan läksytyksen. Oli ihanaa, kun rajat tulivat taas vastaan.”
Ehkä epidemia tuntuu meistä vähän samalta. Siitä on kauan kun meidät synnyttänyt luonto on viimeksi laittanut meille rajoja. Hetken olemme taas lapsia, tuhlaajapoikia.
Tuhlaajapoikina olemme siis palanneet kotiin. Kaikki. Kirjaimellisesti. Missä me olemme olleet kaikki nämä vuodet? Sitä ei nyt tarvitse muistella. Pääasia, että olemme tervetulleita kotiin. Täällä voimme kerätä voimia, joista ponnistaa taas seikkailuihin, ehkä hieman viisaampina. Täällä voimme hetken keskittyä fermentaatioon. Tehdä kunnollista juurileipää. Laitella kaljoja kesäjuhlia varten.
Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Raulo: Kun maailma on tarpeeksi sekaisin, Picasson Guernica-maalaus näyttää selkeältä
PuheenvuorotIhmissielun kauneus piilee siinä, että pystymme katsomaan maailman mysteerejä samanaikaisesti monelta eri puolelta.
.jpg)
