Raulo: Rakkaus tunkee sisään kuin tuuli ja panee miettimään, kuka minä olen
Identiteettikriisejä on mahdotonta väistää. Siksi minäkuvaansa ei kannata edes kuvitella pysyväksi.
”Tää ois niinku taivaan sateenkaariponi” selitän viisivuotiaana rukkasia huitoen Minnalle päiväkodin pihalla.
”No tää ois sellainen tulihevonen, jolla on smaragdisiivet” Minna identifioituu.
”No tälläkin olis siivet, pilvistä tehdyt” päivitän poniani.
”Tuliperhosen siivet!” Minna pistää paremmaksi.
Maailman upeimmaksi sateenkaariponiksi identifioituminen kestää tuntikausia, mutta kun leikki vihdoin alkaa, ihmeelliset siivet unohtuvat heti, sillä ponimaan seikkailut vaativat kaiken keskittymisen.
Vastaus löytyy koivunlatvoja katselemalla.
Aikuisenakin on väillä pysähdyttävä identifioitumaan. Miettimään, että kuka oikein olen. Missä olen? Mitä väriä tunnustan?
Harmi vaan, että aikuisiän identiteettikriisit eivät ole ollenkaan niin hauskoja kuin sateenkaariponiuden tuunaaminen. Identiteetin pohdinta kestää vuosia, lamaannuttaa, tekee hauraaksi ja jättää arpia. Itseyden rakentaminen on kuin maalaisi omat äärirajansa moniulotteiselle kartalle. Kun maali kovettuu, piirroksesta tulee kotelo, oman itsen muotoinen selvärajainen hahmo. Vasta kun se on valmis, on jälleen varaa katsoa ulos maailmaan, että mitäs muuta täällä taas olikaan minun itseni lisäksi?
No vaikka mitä! Täällä on säitä, tuuli heiluttaa tummia koivun latvoja. Ja täällä on syksyn pimeydessä välkkyvä kaupunki. Ja toisia ihmisiä, kadulla laahustavia tuttuja hahmoja kantamassa painavia kasseja. Ja tuolla on ystävällinen kissa, sadonkorjuun antimia, polkupyöräkorjaajia, kahvikupposia! Meri pauhaa rantakiviin, ortodoksikirkosta kaikuu bysanttilainen musiikki. Nämä asiat eivät ole itselleni yhdentekeviä, sillä minä, selvärajainen hahmo, välitän niistä.
Miksi identiteettikriisejä sitten on? Miksi minun täytyy aina uudelleen keksiä, kuka olen? Eivätkö nämä selkeäksi maalaamani rajat tällä kertaa riittäisi loppuun asti? Vastaus löytyy koivunlatvoja katselemalla.
Syystuulen kauneudesta välittäminen on helppoa. Siinä on kauniisti läsnä selvärajainen minuus ja yhteys johonkin ulkopuoliseen. Tuulesta välittäminen on kuin mehupilli, jolla imen ulkomaailmaa koteloni sisään. Mutta kun välittäminen kasvaa rakastamiseksi, ei pillin mentävä aukko enää riitä.
Rakkaus puhkaisee kotelooni suuremman reiän, jonka mukana syksytuuli pääsee sisään, eikä selvärajaisesta hahmosta ole pian jäljellä kuin lepattava riekale. Niin rakkaus särkee minän rajat ja heittää aina uudelleen tuulten riepoteltavaksi.
Seuraavan rakentamani kotelon sisällä elää pala tuulta. Itsensä rakastamisesta tulee sitä helpompaa, mitä enemmän sallii rakkautensa kohteiden puhkaista rajansa ja siirtyä niiden sisäpuolelle. Pitää vain jaksaa aina uudelleen maalata hahmoaan tuuliselle kartalle. Pitää jaksaa päivittää poniaan.
”Tää ois niinku tällainen tuuli-ihminen”, ajattelen ylpeänä ja annan syksyn pörröttää tukkaa.
Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Anneli: ”Kaipaan ihmistä rinnalleni” – Seurakunta järjestää pikadeittitapahtuman Espoossa 40–60-vuotiaille
AjankohtaistaPerhetyönohjaaja Outi Wenellin mielestä ennen uuden suhteen aloittamista on tärkeää tutustua itseensä.
.jpg)
Raulo: Sukupuolen kirjo on osa luonnon moninaisuutta
Puheenvuorot
