Raulo: Perhoset ja galaksit auttavat meitä näkemään, että elämä on arvokasta juuri sen ainutkertaisuuden tähden

Raulo: Perhoset ja galaksit auttavat meitä näkemään, että elämä on arvokasta juuri sen ainutkertaisuuden tähden

”Mitä väliä millään on, kun kaikki kuitenkin loppuu”, on vanha eurooppalainen huokaus suhteellisuudentajun kourissa liiskaantuvan ihmisen huulilta.

Lempihetkeni kesäisissä puutarhajuhlissa on hiippailla salaa omenapuihin kiinnitettyjen lyhtyjen luoman valon rajalle etsimään harvinaisia yöperhosia. Kun silmäni tottuvat pimeään, nostan katseeni nähdäkseni tähdet – täällä etelänmailla voi nähdä tähtiä kesäyönäkin – ja sitten käännyn nähdäkseni taas keltaisessa valossa kylpevät rakkaat.

On ihanaa katsoa nauravia ihmisiä pimeydestä käsin. Hetken ajan voin helpottuneena tuntea, kuinka minua ei tarvita, kuinka kaunista elämä on ilman minuakin, ja hyväksyä sen, että joskus poistun näistä juhlista lopullisesti. Valon rajalla toinen jalka on perjantai-illassa ja toinen avaruuden ikuisuudessa.  

Katson ylös tähtiin, ja Andromeda katsoo takaisin. Andromeda on naapurigalaksimme, mikäli sanalla ”naapuri” voi viitata johonkin, joka on 2,5 miljoonan valovuoden päässä meistä. Kun katsoo Andromedaa, ei katso vain etäisyyksien vaan myös aikojen taakse, sillä se kuva, minkä me galaksista näemme, on 2,5 miljoonan vuoden takaa.

Ihmisten olisi hyvä ottaa oppia perhosilta. Ne liiskaantuvat vain hetken elettyään, mutta elävät silti täyden elämän.

Jokaiselle suhteellisuudentajun puutteesta kärsivälle on olemassa hyviä galakseja, joita tuijotellessa voi miettiä ajan ja tilan mittoja. Länsimaisessa kulttuurissa ollaan aina oltu kovin aika-orientoituneita. Monia vaivaa lähestyvä kuolema, ja vielä useampi kokee ihmiskunnan tai elämän loppumisen synkkänä ja masentavana kohtalona. ”Mitä väliä millään on, kun kaikki kuitenkin loppuu”, on vanha eurooppalainen huokaus suhteellisuudentajun kourissa liiskaantuvan ihmisen huulilta.

Ihmisten olisi hyvä ottaa oppia perhosilta. Ne liiskaantuvat vain hetken elettyään, mutta elävät silti täyden elämän. Eikä niiden elämän arvo ole ohi, vaikka elämä onkin.
Loppumisen ongelma on kummallinen ihmismielen särö: Miksi koemme, että jonkin asian loppuminen mitätöi sen arvon, kun eikö juuri ainutkertaisuus ole arvokasta? Iäisyys on yleistä ja ainutkertaisuus on erityistä. Arvostammehan me tilassakin rajallisia asioita, miksi emme siis ajassa? Kysymys, ”mitä väliä elämällä on, koska se loppuu”, on vähän sama kuin kysyisi, ”mitä väliä on Suomella, koska sillä on rajat”.

Vaikka meidän tapamme hahmottaa maailmaa on ajan suhteen lineaarinen, ei se onneksi tee mitättömäksi niitä ajan kohtia, joissa emme itse enää ole.

Itse olen ainakin sitä innostuneempi, mitä harvinaisemman perhosen löydän. Jos olen onnekas, pääsen joskus näkemään Amazonin sademetsän pohjakarikkeella pienen sinisen galaksin: Cithaerias andromeda on yksi maailman harvinaisimmista perhosista. Sen läpikuultavista siivistä erottuu vain galaksin muotoinen piste. Yksi perhonen, ja yksi hetki riittäisi minulle. Se olisi ainutkertainen, unohtumaton kokemus, jota kantaisin mukanani hautaan asti.

Vaikka meidän tapamme hahmottaa maailmaa on ajan suhteen lineaarinen, ei se onneksi tee mitättömäksi niitä ajan kohtia, joissa emme itse enää ole.
Ehkä jonain kesäyönä voimme katsoa menneitä hetkiä kuin kesäjuhlia pimeydestä ja huomata, että ne ovat yhä kauniita, vaikka emme ole enää siellä.

Ja vaikka näkökenttämme peittäisivät omenapuun oksat, meidän sokeiden onneksi ajan kudelmaa pitävät kasassa muistiamme vahvemmat loimilangat: miljardeja vuosia toisiinsa yhdistävä valo, sukupolvien virta ja perhosen siipien iskun aiheuttama tuulenvire.

 Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi