Raulo: Pelko on perusta mielikuvitukselle ja hengellisyydelle

Raulo: Pelko on perusta mielikuvitukselle ja hengellisyydelle

Kyvystä kuvitella ja tarkkailla pelottavia asioita on ollut meille enemmän hyötyä kuin kyvystä kuvitella kauniita asioita. Sitä paitsi kauneutta ei ole tarvinnut oppia kuvittelemaan, se on joka hetki ympärillämme.

Neitoperho istuu varpaalle ja saa rantaihmisissä aikaan yleisen ihastuksen kohahduksen. Se on saanut nimensä siitä, että se on perhosista kaunein, sen siivissä on suuret lempeät siniset silmät, jotka tuijottavat suoraan kohti. Se, mikä on ihmisen silmään kaunista, on kuitenkin tarkoitettu kauhun katseeksi, jota perhosta vaanivat pedot säikähtäisivät. Suoraan kohti vaiti tuijottavat silmät ovat luonnossa yleisesti pelon symboli, kauheinta mitä kuvitella saattaa. Vain ihminen suuressa vallantunnossaan voi olla niin ylimielinen, ettei pelkää neitoperhon siipisilmien herkeämätöntä tuijotusta.

Mutta on ihmisenkin mielikuvituksella juuret pelossa. “We are assemblages of ghosts”, olemme kummitusten kasaumia, kuten pelkoa tutkivalla tuttavallani on tapana sanoa. Kykymme kuvitella on kehittynyt nimenomaan uhkakuvien ennakoimiseksi. Alussa oli pimeydessä väijyvät varjot, vasta sitten syntyivät suojeluksen henget. Kun pimeällä metsätiellä kääntyy katsomaan tuulen suhisuttamaan kuusimetsään, silmissä vilahtaa hirvittävien petojen hahmoja. Yöllisiä kissaeläimiä, kaameita haamuja ja tuntemattoman tyypin musta siluetti. Kaikki mitä ihminen eniten pelkää: vaanivat pedot, oma kuolema, toinen vieras ihminen.

Ihmisen hengellisyyden juuret ovat yön varjoissa.

Kyvystä kuvitella ja tarkkailla pelottavia asioita on ollut meille enemmän hyötyä kuin kyvystä kuvitella kauniita asioita. Siksi ihmisen hengellisyyden juuret ovat myös pelossa, yön varjoissa. Tämä kuulostaa surulliselta, mutta toisaalta se on tarina siitä, miten vasta rikki mentyään tarvitaan korjaajaa, vasta pelkäävä voi olla rohkea ja vasta surullinen voi ottaa vastaan lohdutusta. Ilman yön varjoja emme kaipaisi Jumalaammekaan. Sitä paitsi kauneutta ei ihmisen ole tarvinnut oppia kuvittelemaan, se on joka hetki ympärillämme.

Jatkuvassa pelossa ei ole kenenkään hyvä elää, mutta ajoittainen irrationaalinen kuumotus varjoisessa metsässä voi olla myös hengellinen harjoitus. Jos on eksynyt arjen labyrinttiin ja kadottanut yhteyden hengellisyyteensä, pimeän metsän haamut voivat olla myös lääke, samoin kuin ihmetys tai kauneuden kokemus. Ne pudottavat meidät pois maailmaa kaventavista kaavoistamme, todellisuuden syliin.

Niin pelokkaille kuin pelon puutteessa näivettyville suosittelen hevosten seuraa. Hevonen on saaliseläimenä äärimmäisen mielikuvituksellinen olento. Kun istuu hevosen selkään, astuu auttamatta hevosen selittämätöntä kauhua ja varjoissa hiipiviä tiikereitä täynnä olevaan maailmaan. Koska hevonen on meitä isompi eläin ja kuljettaa meitä sinne, minne itse haluaa, olemme sen armoilla. Riittää, että pelkää putoavansa pillastuneen hevosen selästä, niin saa pian oppia näkemään myös hevosten pelkäämiä henkiolentoja, sapelihammastiikerien varjoja. Hevosta ei inhimillinen logiikka kesytä, eikä sitä riivaavia haamuja voi karkoittaa muuten kuin rohkeudella. Vain ihmisen rohkaisu saa pelokkaan hevosen astumaan varjojen täyttämälle metsäpolulle. Eikä ihminen ole koskaan rohkeampi kuin rohkaistessaan itseään pelokkaampaa.


Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi