Kristinuskon erityissanoma ei katoa, vaikka kirkossa annettaisiin enemmän tilaa ihmisten elämänkysymysten pohdiskelulle, ajattelevat Sini Mikkola (vas.) ja Suvi-Maria Saarelainen.
Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen ovat millenniaaleja ja teologian tohtoreita – he kertovat, miksi kirkko tuntuu monesta oman ikäisestä vieraalta
Jotta kirkko olisi merkityksellinen mahdollisimman monenlaisille ihmisille, siellä käytetty kieli ja toimintatavat kaipaisivat muutosta.
Jos katolisella keskiajalla tai luterilaisen puhdasoppisuuden ja noitavainojen aikaan 1600-luvulla olisi tehty gallupeja siitä, mitä ihmiset uskovat, aika moni olisi saattanut ainakin hiljaa mielessään vastata, että ”uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa”.
Usko Jumalaan on kirkollisten gallupien klassikkokysymys. Viimeisimmässä, vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä neljäsosa suomalaisista kertoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan. Lähes yhtä moni sanoi, ettei usko Jumalan olemassaoloon ollenkaan. Vajaa viidennes totesi uskovansa Jumalaan eri tavalla kuin kirkko opettaa.
– Niin kauan kuin tutkimusta on tehty, on tunnistettu se, etteivät ihmiset ole koskaan uskoneet niin yksioikoisesti kuin mikään kirkko opettaa. Sehän on fantasiaa, että meillä olisi joskus ollut joku 98 prosentin homogeeninen joukko suomalaisia, jotka kaikki olisivat uskoneet samalla lailla. Ei varmasti ole ollut. Sen sijaan on ollut sosiaalista painetta ja sanktioita, joiden avulla on esimerkiksi saatu ihmiset tuomaan lapsensa kasteelle, sanoo yliopistonlehtori Suvi-Maria Saarelainen Itä-Suomen yliopistosta.
– Nykyisin kritiikki ja henkilökohtaiset mielipiteet ovat sallittuja. Kukaan ei edes oleta, että mitään otetaan annettuna. Vaikka puhuttaisiinkin kirkon uskosta, se tulee omakohtaiseksi vain niin, että se on itse pureksittu ja pohdittu, hän jatkaa.
Saarelainen on yhdessä kollegansa Sini Mikkolan kanssa toimittanut artikkelikokoelman Millenniaalien kirkko – kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko. Saarelainen ja Mikkola ovat kumpikin teologian tohtoreita ja pappeja. He myös kuuluvat millenniaaleiksi kutsuttuun, noin vuosina 1980–1995 syntyneeseen sukupolveen.
Millenniaaleja on kutsuttu yksilöllisen valinnan sukupolveksi, joka ei välttämättä kaipaa kirkkoa hengellisyytensä tai henkisyytensä toteuttamiseen. Kirkkoon kuulumisen syyksi ei enää riitä perinne tai tapa, vaan kirkon toiminnan ja uskon on tunnuttava itselle merkitykselliseltä ja omia arvoja vastaavalta.
Kyseessä ei oikeastaan ole uusi, vain millenniaaleja tai heitä nuorempaa z-sukupolvea koskeva ilmiö. Kirkon omat tutkimukset ovat ainakin koko 2000-luvun toistuvasti kertoneet esimerkiksi hengellisen etsinnän suuntautumisesta muualle kuin kirkkoon ja siitä, että kirkko instituutiona koetaan yhä vieraammaksi.
Jos et liitä viestiäsi siihen todellisuuteen, jossa kuulijat elävät, on aika selvää, että se kohtaa paljon enemmän torjuntaa.
Länsimaissa on jo pitkään ollut käynnissä kulttuurinen muutos, johon kuuluvat maallistuminen ja voimakas kahtiajakautuminen esimerkiksi arvokysymyksissä. Yhä useampi identifioi itsensä uskonnottomaksi. Tämä näkyy Suomessakin, ja erityisesti millenniaalien joukossa. Tutkimusten perusteella Suomen uskonnottomin väestönosa ovat pääkaupunkiseudulla asuvat millenniaalit.
Entä jos jokainen olisikin oman elämänsä teologi?
Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen vieroksuvat puhetta millenniaaleista kirkon erityisenä ongelmana ja heittävät ilmaan kysymyksen, olisiko asia niin päin, että vanhanaikaisena, kankeana ja epätasa-arvoisena pidetty kirkko on millenniaaleille ongelma.
Ongelma voi olla myös kirkossa käytetty kieli, joka ei aina tavoita nykypäivän ihmisten todellisuutta ja heidän elämänkysymyksiään. Mallia kaikkeen kirkon arjessa tehtävään julistukseen ja toimintaan voisi Mikkolan mukaan ottaa lähetystyöstä. Sen piirissä on jo kauan sitten oivallettu, kuinka ratkaisevan tärkeää on oman sanoman mukauttaminen vallitsevaan kulttuuriin ja kieliyhteisöön.
– Viestin uskottavuus ja perillemeno riippuvat tosi paljon siitä tavasta, jolla viesti tuodaan. Jos et liitä viestiäsi siihen todellisuuteen, jossa kuulijat elävät, on aika selvää, että se kohtaa paljon enemmän torjuntaa.
Mikkola kysyykin, kenelle kirkossa käytetty kieli ja sen herättämät mielikuvat luovat samastumispintaa ja ketkä kaikki jäävät ulkopuolelle. Jumalasta esimerkiksi puhutaan usein Isänä tai Herrana, vaikka niin Raamattu kuin kristillinen perinne sisältävät sekä feminiinisiä että sukupuolettomia kuvauksia Jumalasta.
– Tämä liittyy käsitykseen teologiasta. Nähdäänkö kirkon oppi jonakin ikiaikaisena ja muuttumattomana vai otetaanko huomioon se, että teologiaa tehdään aina kussakin ajassa ja tilanteessa? Jos ajatellaan, että on jokin täysin muuttumaton ydin, joka on aina ollut olemassa, on helppo leimata kaikki vähänkin toisenlainen uudeksi hapatukseksi, joka mädättää systeemin, Mikkola sanoo.
Saarelainen jatkaa kysymällä, kenelle teologia kuuluu.
– Tässäkin nyt teologit puhuvat teologiasta. Mitä tapahtuisi, jos teologia ymmärrettäisiinkin yksilön omaksi merkityksen rakentamiseksi ja pyhyyden etsinnäksi?
Suvi-Maria Saarelainen (vas.) ja Sini Mikkola työskentelevät yliopistonlehtoreina Itä-Suomen yliopiston teologian osastolla.
Kirkko voisi olla keskustelukumppani ja turvan rakentaja
Yksi asia, joka kirkossa saattaa tuntua vaikealta, on työntekijävetoinen toimintakulttuuri, jossa seurakuntalaisten odotetaan istuvan kirkonpenkissä lähinnä yleisönä.
– Entä jos aidosti lähdettäisiin siitä, että meitä on tässä seurakunnassa moninainen joukko ihmisiä? Mietittäisiin, mikä on näiden ihmisten näköistä ja heitä kiinnostavaa toimintaa ja mitä voitaisiin tehdä yhdessä? Sini Mikkola kysyy.
Suvi-Maria Saarelainen arvioi, että kirkko voisi olla keskustelukumppani ja turvan rakentaja esimerkiksi eksistentiaalisissa kysymyksissä, joita jokaisella ihmisellä on.
– Ihmisillä on tarve löytää psyykkistä turvaa ja kokea kuuluvansa johonkin. Kuka minä olen? Mihin olen menossa? Mitä uskon? Mitkä ovat keskeiset arvoni? Mikä tässä elämässä on merkityksellistä? Tällaisten kysymysten käsittelyynhän kirkon työntekijät on koulutettu.
Jokaisen uskonnollisen ihmisen elämään kuuluu se, että välillä usko on lähellä ja välillä kaukana.
Koronapandemia on Saarelaisen mukaan jättänyt paljon psykososiaalista hätää, jota kirkko voisi olla lievittämässä. Kaikenikäisillä on käsittelemätöntä surua ja pelkoa ja myös yksinäisyyttä. Ihmiset kaipaavat kohtaamisia ja keskustelua.
Mikkola huomauttaa, ettei kristinuskon erityissanoma katoa mihinkään, vaikka kirkossa annettaisiinkin enemmän tilaa ihmisten elämänkysymysten pohdiskelulle. Ihan samoja kysymyksiä löytyy myös kristinuskon ytimestä.
Millenniaaleja, joihin Sini Mikkola (vas.) ja Suvi-Maria Saarelainenkin kuuluvat, on kutsuttu yksilöllisen valinnan sukupolveksi, joka ei välttämättä kaipaa kirkkoa hengellisyytensä tai henkisyytensä toteuttamiseen.
Uskonnollisuus vaihtelee eri elämänvaiheissa
Palataan vielä kysymykseen uskomisesta. Suvi-Maria Saarelainen on väitöskirjassaan ja sen jälkeenkin tutkinut nuorten aikuisten hengellisyyttä. Moni heistä on kertonut uskovansa Jumalaan mutta korostanut eroa oman uskonsa ja kirkon opetuksen välillä.
– Sitten, kun asiaa kysyy tarkemmin, sieltä tulee sentyyppisiä selityksiä kuin että ”minun Jumalani on luoja ja hyvä ja pitää kaikista huolta”. Ajattelen, että kyseessä on rajanveto kirkkoon instituutiona, koska kyllä ainakin minulle tuollainen Jumala kuulostaa ihan siltä samalta Jumalalta, josta kirkossa puhutaan, Saarelainen sanoo.
Sini Mikkolan mukaan rajapintojen hämäryydestä kertoo myös se, että luterilaisen kirkon jäsen voi identifioida itsensä uskonnottomaksi yhtä lailla kuin kirkkoon kuulumatonkin. Tänään uskonnoton ei myöskään välttämättä ole aina uskonnoton. Mikkola toteaa, että uskonnollinen identiteetti ei koskaan ole kiveen hakattu, ja ihmisen itseymmärrys vaihtelee elämäntilanteiden muuttuessa.
– Jokaisen uskonnollisen ihmisen elämään kuuluu se, että välillä usko on lähellä ja välillä kaukana. Uskonnollisuus myös kypsyy vanhetessa ja nuoruuden mustavalkoinen jumalakuva saa enemmän sävyjä. Olisihan se aika kamalaa, jos nyt nelikymppisenä uskoisin samalla tavalla kuin viisitoistavuotiaana, Saarelainen lisää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Usko tai älä, kristinuskon ydinasiat mahtuvat Tiktok-videoon – Pastori Maikki hyödyntää tiivistämisen armolahjaansa Kirkko ja kaupungin uudessa sarjassa
HengellisyysJokaisen sukupolven pitää saada kuulla kristinuskon perusasioista omalla tavallaan. Marjut Mularin Usko tai älä -kirjan pohjalta syntyi myös videosarja.
