Suonpää: Katharina von Bora näytti, millaista on luterilainen rakkaus
Lähes 500 vuotta sitten entinen nunna ja entinen munkki menivät naimisiin. Kumpikin halusi tehdä valintansa itse.
Tänään vietetään luterilaisissa kirkoissa rakkauden ja avioliiton vuosipäivää. Tai vietettäisiin, jos kehtaisimme viettää. Juhlalle olisi ainakin oivallinen syy. 13. kesäkuuta 1525, 493 vuotta sitten, kirkon sankari ja rakkauden esitaistelija Katharina von Bora, luostarista karannut entinen nunna, vei nimittäin vihille rakastettunsa.
Katharina oli entinen nunna. Hänet oli jo alle 10-vuotiaana teljetty luostariin, naitettu Jeesukselle kirkollisessa pakkoavioliitossa, jossa sen enempää Katharinalta kuin Jeesukseltakaan ei kukaan naimahaluista kysellyt. Avioliitto oli onneton, vaikka kestikin selvästi pitempään kuin luterilaisten ensimmäiset avioliitot nykyisin tuppaavat kestämään, lähemmäs viisitoista vuotta. 24-vuotiaana Katharina kuitenkin oli saanut tarpeekseen tästä väkivaltaisesta ja ahdistavasta liitosta. Hän otti yhteyttä wittenbergiläiseen entiseen munkkiin, joka yritti uudistaa kirkkoa. Reformaattori auttoi Katharinaa ja muutamaa muutakin Jeesukselle pakkonaitettua nuorta naista karkaamaan luostarista torgaulaisen kauppiaan sillitynnyreihin kätkeytyneenä.
Lapsuudenkoteihinsa entisillä nunnilla ei ollut mitään asiaa, mutta onneksi Wittenbergin idealistinen teologi auttoi heitä kotoutumaan yhteiskuntaan. Tämä aikansa kapinapappi oli naisia auttaessaan jo syyllistynyt ihmisryöstöön, rikokseen, josta ei vakavalla moitteella selviäisi. Silti hän auttoi heistä jokaista vielä löytämään kodin ja työtä. Parissa vuodessa nämä eronneet ja karanneet nuoret rouvat olivat Katharinaa lukuun ottamatta jo uudelleen naimisissakin. Myös Katharinalla riitti kosijoita, mutta vapauden huumassa hänestä oli tullut sen verran omapäinen, ettei mikä tahansa piispa tai professori kelvannut. Nainen oli tällä kertaa päättänyt valita itse.
Tosi rakkaus voitti, eivätkä kirkkokäsikirjan sanamuodot ja kanoninen oikeus paljon painaneet.
Katharina oli rakastunut mieheen, joka uskalsi auttaa häntä ja hänen ystäviään. Mieheltä vain näytti rohkeus loppuneen. Entinen munkki oli rohjennut hakata kirkkovastaiset teesinsä Wittenbergin kirkon oveen ja ryhtyä sotasille paavin kanssa, mutta avioliitto vähän jännitti. Miehen ystävätkin varoittelivat Katharinasta, ettei vaan tulisi pahaa sanomista ja yhteinen kirkonuudistushanke kärsisi. Lopulta rakkaus kuitenkin ylitti esteet ja Katharina talutti miehen alttarille. Morsiamen ryöstöä tuskin leikittiin, se oli hoidettu jo pari vuotta aikaisemmin. Tosi rakkaus voitti, eivätkä kirkkokäsikirjan sanamuodot ja kanoninen oikeus paljon painaneet.
”Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin”, kirjoitti Katharinan koulima mies jo itsekin parin avioliittovuoden jälkeen, ”ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä.” Hyvin oli mennyt vaimon oppi perille papillekin ja avioliiton siunaamisen merkitys kirkastunut: ”Sitäkin varten on avioliittoon siunaaminen tarpeen, että nuoriso oppisi suhtautumaan avioliittoon vakavasti ja kunnioittamaan sitä Jumalan käskemänä asiana ja lakkaisi pitämästä sitä naurun, pilailun ja kaikenlaisen ilveilyn aiheena.”
Tänään, luterilaisen rakkauden vuosipäivänä, olisi jokaisen kristityn hyvä pysähtyä muistamaan rakkauden voittoa pappien ja kirkon työntekijöiden antamista säädöksistä ja määräyksistä. Luterilaisen kirkon avioliitto-opetuksen ytimessä tämän rohkean naisen avioliitto – ja kirkkomme nimi hänen valitsemaltaan mieheltä lainattu.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Miltä usko näyttää? – Lutherin festarihäät
Hengellisyys
Suonpää: Valeuutinen muovinkierrätyksestä
Puheenvuorot
