Suonpää: Piispa, tuu Twitteriin! Täällä huutaa Samuli
Ihminen kiinnostaa sosiaalisessa mediassa enemmän kuin instituutio. Kuka edustaisi näkemyksillään kirkkoa?
Elämäni ensimmäiset ja kaiketi huolista vapaimmat vuoteni asuin Tampereen Hervannassa, ajalleen ja opiskelijaperheelle tyypillisessä kerrostaloympäristössä. Neljä tai viisi isoa taloa sulkivat sisälleen pihan, leikkikentän ja käsittämättömän määrän lapsia. Siellä me keinuimme kiikkulaudalla ja söimme hiekkaa, omat lapset ja muiden mukulat. Lapsuuteni äänimaiseman turvallisin ja toistuvin kajahdus oli jatkuvasti toistuva huuto: ”Äiti, tuu ikkunaan! Täällä huutaa Samuli.”
En totta puhuen edes muista, olenko todellisuudessa huutanut noin. Tuskin minua kovin usein laskettiin kolmevuotiaana yksin hiekkalaatikolle. Ehkä muiden huudot ja muistot sekoittuvat omiini, mutta silti juuri tästä huudosta tulee edelleen turvallinen olo. Sen kuullessani tiedän, että äiti on läsnä, vaikken juuri sillä hetkellä kaipaisikaan häntä viereeni.
Samaa läheisyyttä tavoittelee kirkko muistuttaessaan olemassaolostaan niitäkin seurakuntalaisia, jotka eivät juuri sillä hetkellä koe olevansa sanan ja sakramenttien tarpeessa. Jotain kuitenkin puuttuu. Jos nyt huutaisit aikuisten leikkikentällä eli sosiaalisessa mediassa kirkkoa ikkunaan, kuulisiko kukaan?
Sosiaalisessa mediassa tarvitaan kasvoja ja näkemyksiä. Ihminen kiinnostaa enemmän kuin instituutio. Siksi Ville Niinistöä seuraa Twitterissä yli kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin Vihreiden virallista tiliä ja Juha Sipilää useampi kuin Suomen Keskustaa ja Valtioneuvostoa yhteensä. Kuka edustaisi kirkkoa sosiaalisessa mediassa? Kuka on kirkon kasvot Twitterissä?
Surettaa kirkollisen keskustelun hiljaisuus, jossa yksittäinen toimittaja voi helposti vallata ilmaherruuden.
Minä saan kolumneistani jatkuvasti palautetta, joista osassa kyseenalaistetaan oikeuteni esittää mielipiteitäni kirkon nimissä. Hämmästyttävän moni näyttää kuvittelevan, että kolumnisti edustaisi kirkkoa. Pahimmillaan kolumnin aiheuttama turhautuminen ja viha saattavat purkautua protestina kirkkoa kohtaan.
Siinä on jotakin hyvin surullista, mutta vielä enemmän surettaa kirkollisen keskustelun hiljaisuus, jossa yksittäinen toimittaja voi helposti vallata ilmaherruuden. Ei sen näin pitäisi mennä.
Suomessa on kaksi ryhmää, joilla on käytännössä rajoittamaton sananvapaus, piispat ja professorit. Heidän ei tarvitse kantaa huolta uudelleenvalinnasta, eläkevirka tuo rajattoman puheoikeuden ja virka itsessään antaa käyttöön melkoisen megafonin. Piispa saa halutessaan viestinsä mediaan, mutta silloin se on piispan itsensä valitsema viesti. Seurakuntalaiset kaipaavat erilaista läsnäoloa, keskustelua heidän valitsemistaan aiheista.
Piispoilla olisi harvinaislaatuinen mahdollisuus vallata mikä tahansa keskustelu sosiaalisessa mediassa vain osallistumalla siihen. Koska viimeksi olet nähnyt piispan osallistuvan keskusteluun siellä, missä seurakuntalaiset ja toimittajatkin ovat? Muutama piispa twiittaa, mutta hekään eivät juuri reagoi toisten puheenvuoroihin. Koko vuoden ajalta en löytänyt montaakaan vastausta toisten twiitteihin.
Kirkon johto käy seurakuntalaisten suuntaan yksisuuntaista keskustelua. Kirkossa kerrotaan, miten asiat ovat, mutta jos seurakuntalainen kysyy ”miksi?”, hän joutuu tyytymään minun ja muiden seurakuntalaisten antamiin vastauksiin. Avausta kirkollisesta journalismista tai kirkon omasta Blue Wings -tyyppisestä asiakaslehdestä seuraa keskustelu, johon sen käynnistäjä ei itse osallistu. Seurakuntalaiset ja toimittajat puhuvat keskenään, toisilleen siitä, mitä arvelevat piispan tarkoittaneen.
Ainoa poikkeus keskustelukulttuurissa ovat piispanvaalit. Niissä käydään tällä hetkellä tärkein kirkollinen keskustelu. Ehdokkaat esiintyvät avoimesti ja rehellisesti omine mielipiteineen. Piispanvaalipaneeleita kuuntelemalla seurakuntalaisella on harvinainen mahdollisuus tutustua kirkon johtajiin. Vaaleissa kuunnellaan myös seurakuntalaisten kysymyksiä ja käsitellään aiheita, joita kirkon johto ei muuten julkisuudessa juuri vatvo. Vaalien jälkeen palataan kuitenkin hiljaisuuteen ja yksisuuntaiseen viestintään.
Kirkkohallituksen kymmenen vuotta sitten tekemän selvityksen mukaan kolme viidestä suomalaisesta toivoo kirkon kuuntelevan enemmän jäseniään. Nykyisin se ei enää tarkoita kyselytutkimuksia vaan keskusteluun osallistumista, läsnäoloa myös sosiaalisessa mediassa. Nykyisin kuunteleminen näkyy vain keskusteluna.
Piispa, tuu Twitteriin! Täällä huutaa Samuli. Ja kirkon kannalta parempi olisi, jos huutaisivat välillä muutkin.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ville Ranta: Taivasten valtakunnan somestrategia
Puheenvuorot
Suonpää: Valeuutinen muovinkierrätyksestä
Puheenvuorot
Suonpää: Koulussa ei enää opeteta, että mestitsi on ihmisen ja intiaanin jälkeläinen
Kolumnisti Puheenvuorot
