Suonpää: Miten lähestyä naista? Antakaa, kun Janne näyttää

Suonpää: Miten lähestyä naista? Antakaa, kun Janne näyttää

Voiko mies enää lainkaan lähestyä naista ilman, että häntä syytetään seksuaalisesta häirinnästä? Voi.

Joka kerta, kun puhutaan naisten kokemasta ahdistelusta, päädytään lopulta puhumaan siitä, miten vaikeaa meillä miehillä on, yhtään ei saa enää flirttailla ilman häirintäsyytöksiä. On kuin väestöpyramidin ylösalaisin kääntänyttä kansakuntaa vaivaisi kollektiivinen huoli siitä, ettei syntyvyyttä milloinkaan saada nousuun, jos naiset näin ahdistavasti rajoittavat miesten lähentely-yrityksiä. Eikö mies saa enää tehdä yhtään mitään?

Muutama viikko sitten seurasin junassa, kun mies, joka oli kiinnostunut samassa vaunussa matkustavasta naisesta, istui tämän viereen tekemään tuttavuutta. Tällä tavalla alkaa moni ahdistelukertomus. Mies istui naisen viereen, mutta sen sijaan, että olisi kommentoinut naisen ulkonäköä tai tuijottanut tämän rintoja, katsoi naista silmiin ja esittäytyi.

– Onks tää paikka vapaa?

– Joo.

– Hei, olen Janne.

– Öö… Okei?

Tässä kohdassa, huomasin, Janne jäi selvästi odottamaan vastausta, jota ei koskaan saanut. Tämä on yleensä se hankalin hetki. Tästä alkaa niin sanottu harmaa alue eli se, että nainen ei kaipaa lähentymistä, mutta mies flirttailee sekä silmillään että kourillaan. Jannen taktiikka oli toinen. Janne piti turpansa kiinni, otti laukustaan tietokoneen ja keskittyi omiin asioihinsa.

Tämä on yleensä se hankalin hetki. Tästä alkaa niin sanottu harmaa alue.

Hänen vieressään istuva nainen oli silminnähden yllättynyt siitä, että hänet jätettiin rauhaan. Aikaisemmin hän oli näyttänyt hiukan arastelevan vierasta, viereen tuppautuvaa miestä. Matka jatkui kohti Riihimäkeä Jannen tuijottaessa tietokoneensa ruutua ja naisen vilkuillessa vuoroin kädessään olevaa kirjaa, vuoroin Jannea.

Vähän Riihimäen jälkeen nainen puolestaan keräsi rohkeutensa ja aloitti keskustelun.

– Mitä sä teet, onko noi jotain karttoja tossa sun ruudulla? Niin joo, mä oon Milla.

– On. Olen mukana sellaisessa projektissa, jossa me piirretään satelliittikuvien perusteella karttoja kartoittamattomille alueille.

– Miksi?

– No, kun ilman karttoja avustusrekat ei voi viedä apua noille ihmisille. Tuolla on kylä, jossa tarvitaan apua, katso.

– Ei, kun siis, että miksi sä piirrät niitä karttoja?

– Tänä on vapaaehtoisprojekti. Meitä on aika iso määrä eri puolilla maailmaa. Katso, tässä esimerkiksi on joki ja tässä vieressä menee tie ja me sitten piirretään karttaa niin, että rekka osaa ajaa tietä pitkin eikä tätä kuivunutta joen uomaa. Se kylä on tässä, tämän tien päässä.

– Huikeeta!

– Eikö olekin. Mitä sä teet?

– Mä opiskelen Helsingissä kirjallisuutta.

– Mäkin asun Helsingissä.

– Kiva.

Keskustelu jatkui vilkkaana, läppäri ja kirja saivat olla rauhassa ja minäkin jätin heille rauhan lähtemällä ravintolavaunuun. Perillä näin Jannen ja Millan vielä jäävän yhdessä junasta. Janne kantoi molempien laukkuja ja Milla kuului kertovan kirjasta, jonka oli juuri lukenut ja jonka lupasi lähettää Jannenkin luettavaksi.

Ei selvästikään ollut kaikkein huonoimpia tapoja tutustua ihmiseen, tämä Jannen taktiikka. Kohdella naista, kuten ihmisiä yleensäkin tulisi kohdella.

Jannen ja Millan nimet on muutettu.

Jaa tämä artikkeli:

Samasta aiheesta:

Kommentoi