Suonpää: Naispappien pullantuoksuinen lämpö

Suonpää: Naispappien pullantuoksuinen lämpö

”Kiitos, että saan olla pappi”, olen kuullut viikon sisään aivan liian monta kertaa. Onko kukaan koskaan kuullut miehen kiittävän siitä, että hänellä on samat oikeudet kuin muillakin ihmisillä?

Seurasin Facebookissa erästä keskustelua pappisviran avaamisesta naisille 1988. Kysymyksenasettelu oli yksinkertainen: ”Mitä naiset toivat mukanaan kirkkoon?” Kymmenet vastaajat olivat lähes yksimielisiä: lämpöä. Naiset toivat pappeina kirkkoon lempeyttä ja inhimillisyyttä, uunintäydeltä pullantuoksuista lämpöä.

Ainoa poikkeus koko keskustelussa oli pastori Helena Paalanne, joka ohitti tarjotun lämpimän äidillisyyden ja vastasi, että ”skarppia teologiaa”. Arvelen hiukan, että Helena tarkoitti osin itseään ja ihan syystäkin. Oman osaamisen arvostaminen vain näyttää naisille melko epätyypilliseltä, etenkin kirkossa.

Kysyin vielä saman kysymyksen työtovereiltanikin ja sain täsmälleen samoja vastauksia: lämpöä ja inhimillisyyttä. Aivan kuin kirkko olisi kolmekymmentä vuotta sitten viimeinkin saanut lämpöpattereita tai leivinuunin ja osapuilleen tämän verran naisia on pappeina arvostettukin.

Naiset ovat kuulemma parempia iloisissa perhetapahtumissa. Hautajaisiin sen sijaan toivotaan usein miestä eli vakavaa sananjulistajaa.

Puhe yhteisestä pappeudesta ei ole muuttanut paljoakaan, sana naispappi on vain korvattu sanalla pappisnainen. Pappeus ei vielä ole käytännössä yhteinen, vaan usein naisille ja miehille on pappinakin omat, erilliset ja sukupuolensa mukaiset tehtävät. Naispapit ovat hyviä kohtaamaan seurakuntalaisia, meillä korostetaan, ja samalla iloitaan siitä, että nyt miespapit voivat keskittyä miesten juttuihin, kuten seurakuntien johtamiseen ja teologian tekemiseen. Se onkin helpompaa, kun eivät seurakuntalaiset pyöri siinä jaloissa häiritsemässä miehistä ajattelutyötä.

”Kiitos, että saan olla pappi”, olen kuullut viikon sisään aivan liian monta kertaa. Kiitollisuus ja nöyryys ovat kauniita hyveitä, mutta onko kukaan koskaan kuullut miehen kiittävän siitä, että hänellä on samat oikeudet kuin muillakin ihmisillä? Lahjoista kiitetään ja oikeutta pappisvirkaan ei varsinaisesti lahjaksi annettu. Naiset ottivat sen, samoin kuin ovat väkisin ottaneet muutkin oikeutensa, miesten enemmänkin haratessa vastaan. Ei teidän siitä kiittää tarvitse vaan päinvastoin. Minun kai pitäisi joskus muistaa kiittää teitä siitä, että suostutte tällaisessakin kirkossa minua ja muita seurakuntalaisia palvelemaan. Kiitos, siis.

Tätä samaa inhimillisyyttä ja lämpöä kuuluvat papilta kaipaavan monet seurakuntalaisetkin – ja siksi usein pyytävät nimenomaan naista kastamaan ja vihkimään. Naiset ovat kuulemma parempia tällaisissa iloisissa perhetapahtumissa. Hautajaisiin sen sijaan toivotaan usein miestä eli vakavaa ja arvokasta sananjulistajaa, joka ei niin päästä elämäniloa ja inhimillisyyttä häiritsemään kenenkään surutyötä.

Huutakaa, siskot!

Jos tosiaan on niin, että lämpö ja ihmisläheisyys tulivat kirkkoon vasta naisten myötä, on syytä kysyä, onko miehistä papeiksi ollenkaan. Näidenhän pitäisi olla pappeuden perusvaatimuksia – ja toki samalla ihmisyydenkin. Jos lämpö puuttuu miehiltä, kannattaa ehkä jättää pappistelu vähemmälle ja keskittyä vähäksi aikaa inhimillisyyden perustaitojen opetteluun. Kai nekin voi harjoittelemalla oppia, vaikka kuinka olisi mies ja pappi.

Suurin uhka tasa-arvolle kirkon viroissa ei ole se konservatiivien kymmenen prosentin vähemmistö, joka saarnaa naispappeuden olevan perkeleestä, vaan se valtava hymistelijöiden joukko, jolle naiset ovat kirkossa tärkeä lisä, lämpimiä ja helposti lähestyttäviä, kauniita katsella ja hyviä kuuntelemaan. Niin kauan, kun käytämme naisia ensisijaisesti kuuntelijoina, meiltä jää oppimatta kaikki, mitä heillä olisi opettajina meille antaa.

Huutakaa, siskot! Emme me muuten huomaa teistä muuta kuin kauniin ja lämpimän olemuksenne.

Jaa tämä artikkeli:

Samasta aiheesta:

Kommentoi