Suonpää: Nöyrä alamaisuus on kirkossa yhtä vaarallista kuin Neuvostoliitossa
Samuli Suonpää lupaa, ettei koskaan tule puhumaan piispoista pelkkää hyvää.
Vain viikko oli kulunut Espoon piispanvaalien ensimmäisestä kierroksesta, kun minulla jo tuli niukasti kolmanneksi jäänyttä Savonlinnan kirkkoherraa Sammeli Juntusta ikävä. Se tapahtui maanantaina, kun luin Kari Kuulan kolumnista uskollisuudenvalan tulevalle Espoon piispalle, kuka hän sitten olisikaan.
”Yhden lupauksen haluan antaa hiippakuntalaisten puolesta”, kirjoittaa Kuula ja antaakin: ”Tulemme puhumaan tulevasta piispasta pelkkää hyvää.” Nöyrän alamaisuuden osoittaminen jo etukäteen tulevalle, vielä tuntemattomalle Johtajalla vetää pullan väärään kurkkuun ja korvissani soi Kuuden vuoden kuuliaisuus. Puhu vain omasta puolestasi!
Sammeli Juntusen muistin tässä kohdassa sen vuoksi, että hän oli vaalikampanjansa aikana kirjoittanut aiheesta, joka tuskallisen läheisesti liittyy siihen, miten me voimme piispoista puhua. Juntunen oli aiemmin jakanut Helsingin piispan Teemu Laajasalon toiveen siitä, että Kirkko ja kaupunki tekisi journalismin sijaan kirkon pr-työtä, silittelisi myötäkarvaan Finnairin asiakaslehden Blue Wingsin malliin. Vaalisivuillaan Juntunen kertoi kuitenkin katolisen kirkon seksiskandaalien myötä oivaltaneensa, että oli ollut väärässä. Se jäi mieleen, niin harvinaisia oivallukset ja väärässä olemisen myöntäminen kirkossa nykyisin ovat.
Juntusen oivallus oli lopulta varsin yksinkertainen: ”jos katolinen lehdistö olisi ollut täysin katolisen kirkon ja sen hierarkkisen piispuuden talutusnuorassa, niin olisivatko sen piirissä tapahtuneet seksuaaliset väärinkäytökset nousseet vieläkään esiin? Olisivatko papit, piispat ja arkkipiispat (ja mahdollisesti paavit) pimittäneet ne edelleen?” Jos omatunto on Jumalan lahja, Jumalan lahjoja ovat myös lähimmäiset, jotka tarvittaessa kertovat meille ja toisilleen, kun olemme väärässä tai teemme väärin.
Kirkon hyvinvointi ja kirkon hyvä maine ei koskaan saa mennä seurakuntalaisten turvallisuuden yläpuolelle.
”Luottamus hyvä, kontrolli parempi”, korosti Leninkin kauan sitten ja ennusti samalla, mikä Neuvostoliitossa menisi kaikkein pahimmin pieleen. Neuvostoliitossa se kontrolli puuttui. Neuvostokansalaisen oli pakko luottaa neuvostojohtajaan tai pitää turpansa kiinni. Johtajasta saattoi puhua ”pelkkää hyvää”. Nöyrä alamaisuus on kirkossa yhtä vaarallista kuin Neuvostoliitossa. Sokea luottamus hengellisten yhteisöjen johtajiin on nimenomaan se asia, mikä uskonnollisissa yhteisöissä yleensä on pielessä ja vaarallista. Silmien sulkeminen väärinkäytöksiltä mahdollistaa väkivallan. Siksi tällaisesta ei pitäisi Suomessa edes unelmoida.
Piispoihin ei siis pidä luottaa sokeasti, vaan samalla, kun kuuntelemme heidän puheitaan, meidän on niin seurakuntalaisina ja toimittajina kuin pappeina ja alaisinakin myös katseltava heitä. Tässä kirkossa yksikään piispa ei ole Kristuksen maanpäällinen sijainen tai muuten erehtymätön. Ei, vaikka korkeakirkolliset papit yhä useammin näyttävätkin haaveilevan katolisesta kuuliaisuudesta. Kirkon hyvinvointi ja kirkon hyvä maine ei koskaan saa mennä seurakuntalaisten turvallisuuden yläpuolelle. Olisi melkoista ylimielisyyttä kuvitella, että me luterilaiset olemme jotenkin katolisia paremmassa turvassa hengelliseltä ja seksuaaliselta väkivallalta. Jos me lupaamme puhua johtajistamme pelkkää hyvää, kuka silloin puolustaa niitä, joita tämäkin instituutio johtajineen saattaa satuttaa?
Jos Sammeli Juntusesta, kuten itse asiassa uskon, vielä tulee piispa johonkin toiseen hiippakuntaan, hän ainakin tietää, ettei hänestä tulla puhumaan pelkkää hyvää. Ja mikä tärkeämpää, hän ymmärtää myös, miksei se edes olisi hyvä ajatus. Siinä on jo muutama melko tärkeä ominaisuus mihin tahansa korkeaan virkaan.
Kuulan lupausta mukaillen haluaisin antaa lupauksen kaikille kirkkomme nykyisille ja tuleville piispoille. Ainakin omasta puolestani voin luvata, etten koskaan tule puhumaan teistä pelkkää hyvää. Niin tärkeitä te minulle olette.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Suonpää: Piispojen usko ei kiinnosta – paitsi silloin kun se muuttuu ajankohtaiseksi
PuheenvuorotMiksi piispat eivät puhu uskosta? Koska siitä ei kysytä.
