Suonpää: Naisjohtajien seminaarissakin on mahtavaa olla mies
On aika lopettaa keskustelu siitä, pitäisikö naisille antaa sukupuolensa vuoksi tasoitusta. Pitäisi puhua siitä, miten paljon miehet ovat jo saaneet tasoitusta.
Osallistuin eilen Naiset johtajina kirkossa -seminaariin ja kylläpä olikin voimaannuttava kokemus. Voimaannuttamisesta puhui moni seminaariin osallistunut nainenkin, mutta epäilen, että heidän voimaantumisensa oli luonteeltaan kovin erilaista kuin meidän seminaariin osallistuneiden miesten. Me voimaannuimme sukupuolestamme. Koko seminaari muistutti meitä siitä, miten helpolla me kirkossa ja maailmassa pääsemme. Voi Luoja, että taas tuntui hyvältä olla mies.
Aamun ensimmäisessä puheenvuorossa Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Reetta Meriläisen kertoi, millaisia pukeutumisvinkkejä hän oli saanut johtoportaaseen noustuaan. Olisi pitänyt olla ”power dress” ja siihen sopivat epämukavat kengät.
Ajatus on minulle aivan käsittämättömän vieras. Olen työskennellyt johtajanakin, mutta koskaan ei uskottavuuteni ole ollut asusta kiinni – eikä ponihännästä tai risuparrasta. Milloinkaan en ole joutunut aamulla miettimään, haluanko tänään laittautua uskottavaksi vai miellyttäväksi. Minuahan joka tapauksessa kuunnellaan enemmän kuin katsellaan.
Seminaarin sukupuolijakauma oli musertava: kaksisataa naista ja muutama mies – mutta meidät miehet kyllä huomattiin. Saimme ihailevia katseita ja kehuja. Tasa-arvokeskustelussa mies nousee sankariksi jo pelkästään sillä, että vaivautuu paikalle. Meidän on helppo nousta sankareiksi sanomalla samoja asioita, joista naiset ovat puhuneet koko ajan. Siksi tätä kolumniakin tullaan lukemaan enemmän, kuin jos nämä samat asiat olisi kirjoittanut nainen.
Sama näkyi myös seminaarijatkoilla, kun pöydässä oli olutta ja keskustelu oli vapaata. Miesäänet kuuluivat lujempaa ja kauemmas. Hetkittäin jopa minä huomasin, että puhuimme naisten päälle sillä samalla mutkattomuudella, mihin meidät oli lapsesta saakka kasvatettu.
Eilisessä seminaarissa sukupuoleni tarjoama etumatka oli harvinaisen selvästi läsnä koko päivän.
Miehiset soraäänet narisivat seminaarin ulkopuolella, sosiaalisessa mediassa. Kävi ilmi, että moni mies oli kuitenkin katsellut seminaarista striimattuja esityksiä ja löysi niistä yhtä ja toista sanottavaa. Useampi kuin yksi kirkonmies oli taas löytänyt mantran, jonka mukaan meitä pitäisi kaikkia kohdella yksilöinä, ei sukupuolemme mukaan. Tämä toive yhdistää sekä tasa-arvon kannattajia että sen vastustajia. Näkökulmaero syntyy siitä, että vain osa ymmärtää, miten maailma, jossa elämme, toimii.
Osapuilleen jokainen nainen kokee sukupuolensa joskus olleen urallaan este tai hidaste. Miehistä vain harva on edes tullut ajatelleeksi, että on saattanut hyötyä sukupuolestaan. Eilisessä seminaarissa sukupuoleni tarjoama etumatka oli harvinaisen selvästi läsnä koko päivän.
Kirkossa on viime vuosina useaan kertaan nostettu esiin kysymys siitä, pitäisikö miesten väistyä, jotta naisetkin pääsisivät eturiviin. Se on lopulta melko absurdi ajatus. Kirkon johtajavalinnassa lähtökohtana on aina asetelma, jossa osa valitsijoista kelpuuttaa vain miehen. Osa taas uskoo kiinnittävänsä sukupuolta enemmän huomiota muihin ominaisuuksiin, mutta miehet ovat jo eturivissä, sukupuolensa vuoksi. Siksi miesten puheet naisten suosimisesta ovat kovin vaivaannuttavia. Meidän miesten on helppo sanoa, ettemme haluaisi tulla koskaan valituksi sukupuolemme vaan kykyjemme perusteella. Me emme koskaan ole oppineet huomaamaan, mitä hyötyä sukupuolestamme on.
En tiedä, mitä seminaariin osallistuneet naiset päivästä oppivat. En tullut illalla kuunnelleeksi heitä. Minä sen sijaan opin, että on aika lopettaa keskustelu siitä, pitäisikö naisille antaa sukupuolensa vuoksi tasoitusta. Pitäisi puhua siitä, miten paljon me miehet jo olemme tasoitusta saaneet.
Jaa tämä artikkeli: