Suomen mielenterveysjärjestelmä jättää kaikkein vakavimmin sairastuneita heitteille – dramaattinen päätös tehtiin 1980-luvulla
Väsyneen ja sairaan ihmisen voi olla mahdotonta lähteä hakemaan itselleen apua ja tukea. Kuva: Istock

Väsyneen ja sairaan ihmisen voi olla mahdotonta lähteä hakemaan itselleen apua ja tukea. Kuva: Istock

Suomen mielenterveysjärjestelmä jättää kaikkein vakavimmin sairastuneita heitteille – dramaattinen päätös tehtiin 1980-luvulla

Tutkija Karoliina Ahosen mukaan mielenterveyspotilaiden palvelujärjestelmää on kehitetty kyvykkäiden ja aktiivisten ihmisten ehdoilla.

Suomalaisessa mielenterveyspolitiikassa on tapahtunut 1980-luvulta alkaen iso muutos. Tuolloin siirryttiin laitoshoidosta avohoitoon.

Yhdessäkään mielenterveyspolitiikkaa ohjaavassa asiakirjassa ei ole järjestelmällisesti arvioitu, mitä seurauksia tästä on ollut vakavasti sairaiden ihmisten perusoikeuksille, sanoo tutkija Karoliina Ahonen. Hänen mukaansa järjestelmä jättää nyt kaikkein eniten apua tarvitsevia ihmisiä jopa heitteille.

Ahosen sosiaalietiikan alaan kuuluva väitöskirja tarkastettiin viime viikolla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Tutkimukseensa Suomalainen mielenterveyspolitiikka – Julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi Ahonen sai sytykkeen järjestötyöstään vakavasti sairaiden ja vammaisten ihmisten parissa.

– Olen teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen työskennellyt kolmannella sektorilla kehittämistehtävissä, esimerkiksi Kuntoutussäätiöllä ja Mielenterveyden keskusliitossa. Järkytyin siellä vakaviin mielenterveyden häiriöihin sairastuneiden henkilöiden heikosta yhteiskunnallisesta asemasta. Halusin lähteä tutkimaan, mistä se johtuu, Ahonen kertoo.

Tällä hetkellä hän toimii Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiössä kehittämispäällikkönä. Tarkoitus on parantaa vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten ja nuorten asemaa yhteiskunnassa. Tässä tehtävässä Ahonen on törmännyt samoihin asioihin kuin mielenterveyspotilaiden kohdalla. Palvelujärjestelmä ei toimi, eikä kehitysvammaisilla tunnu olevan samanlaisia ihmisoikeuksia kuin muilla kansalaisilla.

Sairaalla ei ole voimavaroja hakea apua

Karoliina Ahosen mukaan mielenterveyspotilaiden palvelujärjestelmää on viime vuosikymmenet kehitetty kyvykkäiden ja aktiivisten ihmisten ehdoilla. Siis pikemminkin terveiden kuin sairaiden.

– Suomalainen mielenterveyspolitiikka on ollut terveyden edistämiseen, ennalta ehkäisemiseen ja hoidon kehittämiseen keskittyvää hyvinvointivaltion politiikkaa. Valtio tarvitsee terveitä ja työkykyisiä kansalaisia, ja sellaisille palvelujärjestelmää on kehitetty, Ahonen kiteyttää.

Mielenterveystyön kehittämisessä esille nostetut ihmisoikeuskysymykset liittyvät lähinnä kamppailemiseen ennakkoluuloja vastaan ja asennevaikuttamiseen. Vaikka nekin ovat tärkeitä asioita, pinnan alle jää vielä olennaisempia kysymyksiä.

Nykylainsäädännön mukaan ihmiselle on annettava tarpeelliset palvelut. Tämän tarpeen määrittely on viranomaisen vastuulla.

Koska kunnilla ovat rahat aina vähissä, ihmisille ei automaattisesti kerrota heidän oikeuksistaan.

– Apua hakevan ihmisen on itse osattava tuoda tarpeensa perustellusti esille aina uudestaan ja uudestaan eri palveluihin siirtyessään. Lisäksi hänen on tiedettävä, mitä vaihtoehtoja on, mihin hänellä on oikeus ja miten palveluihin pääsee.

– Koska kunnilla ovat rahat aina vähissä, ihmisille ei automaattisesti kerrota heidän oikeuksistaan. Päinvastoin, he joutuvat usein erilaisten valitusmenettelyiden kautta taistelemaan saadakseen tarvitsemansa palvelut. Tämä edellyttää runsaasti voimavaroja, taitoa, tietoa ja sinnikkyyttä, Ahonen toteaa.

Kaikki nuo ovat ominaisuuksia, joita vakavasti sairaalla ei usein ole.

– Väsyneen, alakuloisen, lannistuneen ja itsensä jo valmiiksi arvottomaksi kokevan ihmisen voi olla mahdotonta lähteä hakemaan apua järjestelmästä. Tästä seuraa, että hän jää täysin vailla hoitoa tai sopeutuu tarjolla olevaan hoitoon, vaikka se ei olisi juuri hänelle se kaikista sopivin hoitomuoto, Ahonen sanoo.

Vakavasti sairaat ovat usein pelkän lääkehoidon varassa, vaikka he voisivat hyötyä yhdessä tekemisestä tai toisten kanssa keskustelemisesta.

– Elämänlaatua kohentaisi tukihenkilö, jonka kanssa voisi käydä kaupassa tai ulkoilemassa. Tällaisen palvelun saaminen kunnalta on usein suuren taistelun takana. Yleensä käy siis niin, että vakavasti sairaat saavat lääkkeet ja omaiset auttavat heitä arjen pyörityksessä. Omaiset uupuvat tässä itse – eikä kaikilla edes ole omaisia, jotka voisivat auttaa. Tällöin ihminen voi jäädä heitteille. Näin ei tulisi hyvinvointivaltiossa olla, Ahonen jyrähtää.

Vakavasti sairaat ovat Karoliina Ahosen mukaan usein pelkän lääkehoidon varassa, vaikka he voisivat hyötyä toisten kanssa keskustelemisesta. Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva

Vakavasti sairaat ovat Karoliina Ahosen mukaan usein pelkän lääkehoidon varassa, vaikka he voisivat hyötyä toisten kanssa keskustelemisesta. Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva

Ihmiset ovat lääkkeiden avulla vankeina kodeissaan

Karoliina Ahosen mukaan ongelmien taustalla on kaksi asiaa. Ensimmäinen on mielisairaaloista luopuminen kansainvälisen esikuvan mukaan. Tähän vaikutti sekä sairaaloiden kalleus että psykiatrisen hoidon kehitys. Uudet lääkkeet mahdollistivat avohoidon, eikä potilaita enää haluttu sulkea pitkiksi ajoiksi laitoksiin.

Toiseksi julkishallinnossa ryhdyttiin tuottamaan entistä lyhyempiä, keveämpiä ja nopeasti tuloksiin johtavia mielenterveyspalveluja. 1990-luvun lamassa hoidon resursseja leikattiin. Kunnat tekivät määräaikaisia kokeiluja, joista tuli pysyviä. Nyt ihmisen avun saanti saattaa olla kiinni siitä, missä hän asuu, eikä siitä, millaista apua hän tarvitsee.

– Ei ole tarkoituksenmukaista eristää ihmisiä laitoksiin. Toisaalta nykyinenkään malli, jossa ihmiset ovat vahvojen lääkkeiden avulla vankeina kodeissaan, ei ole hyvä, Ahonen sanoo.

Hänen mukaansa sairaalat tarjosivat ihmisille asuinpaikan, yhteisön ja tekemistä, ja heidän kokonaisvaltaisesta terveydestään pidettiin huolta. Taloudelliset asiat ja arjen pyörittäminen toimivat myös sairaalan avulla.

– Nykyisen kaltainen hoitojärjestelmä keskittyy pitkälti oireiden hallintaan. Sairaan on hoidettava itse kaikki muu eli talous-, arki-, työ-, ja sosiaalinen elämä. Avohoito on vakavasti sairaiden kohdalla tällä hetkellä riittämätöntä, Ahonen sanoo.

Yhdessäkään asiakirjassa ei arvioida oikeuksien toteutumista

Karoliina Ahonen toteaa käyneensä läpi poliittisia dokumentteja, joiden avulla mielenterveystyötä on kehitetty. Niissä ei aseteta mitattavia tavoitteita sairastuneiden ihmisoikeuksien vahvistamiseksi. Ahonen ei ole löytänyt yhtään ainoaa asiakirjaa, jossa olisi arvioitu, miten ihmisoikeudet tosiasiallisesti toteutuvat.

– Mitään asiaa ei voi kehittää, jos edes nykyistä tilannetta ei ole kartoitettu, Ahonen sanoo.

Malli, jossa ihmiset ovat vahvojen lääkkeiden avulla vankeina kodeissaan, ei ole hyvä.

On puhuttu paljon terapian saamisen vaikeudesta ja itsemurhaa yrittäneiden heikosta tuesta. Kuuluvatko nämä asioihin, jotka pitäisi korjata?

– Nämä haasteet liittyvät palvelujärjestelmän toimimattomuuteen ja ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten vaikeaa on saada tarvitsemaansa hoitoa.

Ahosen mukaan mielenterveyspotilaat ovat monin tavoin vähempiosaisia.

– He ovat ihmisryhmänä muuta väestöä huonommin koulutettuja ja osallistuvat muita vähemmän työelämään. He ovat fyysisesti sairaampia kuin muut, kuolevat nuorempina, kuuluvat yhteiskunnan köyhimpiin, perustavat muita harvemmin oman perheen, ovat usein päihdeongelmaisia ja asunnottomia ja elävät yksinäisempinä sekä eristäytyneempinä kuin muut. Heidän ihmisoikeutensa toteutuvat heikosti kaikilla elämän alueilla, eivät vain sosiaali- ja terveyspalveluissa, Ahonen listaa.

Mitä pitäisi tehdä?

Sairaus ja köyhyys kulkevat usein käsi kädessä. Miten tähän pitäisi vaikuttaa?

– Suurin köyhyyttä aiheuttava tekijä on se, että sairaat ihmiset pullautetaan työelämästä ulos, koska työelämä tarvitsee 110 prosentin panoksen jokaiselta tekijältään. Ilman palkkaa ei kerry eläkettä eikä ole työterveyshuoltoa, joten köyhyyskierre on valmis, Ahonen sanoo.

Työelämää pitäisi hänen mielestään kehittää sellaiseksi, että ihmiset voisivat työskennellä silloinkin, kun elämässä on vastoinkäymistä, sairautta tai jokin toiminnan rajoite.

– Asumispalveluiden ongelmat liittyvät kilpailutuksiin ja suuryrityksiin. Mielenterveyskuntoutujien hoitaminen on siirtynyt yksityiselle sektorille. Asumisyksiköiden asukasmäärät ovat jopa kolminkertaistuneet. Ne sulkevat ulos ihmisiä muista palveluista ja edistävät heidän syrjäytymistään. Asumispalveluiden asukkaista juuri kukaan ei ole työelämässä. Näihin epäkohtiin olisi puututtava.

Ahonen korostaa, että myös tukijärjestelmää pitäisi yksinkertaistaa.

– Tukivaihtoehdoista pitäisi kertoa avun hakijalle aktiivisesti sen sijaan, että ihmisiltä itseltään edellytetään suurta aktiivisuutta asioidensa hoitamisessa niin kuin nyt.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi