Paikka rauhoittua. Jos virikkeitä tulee koko ajan lisää, lapsen aivot eivät pysty järjestämään tietoa ja joutuvat ylikierroksille. Sylissä rauhoittavia viestejä kulkee aivoihin useita kanavia pitkin.
Syli suojaa aivoja
Ota lapsi syliin. Lapsen aivot tarvitsevat sitä lastenpsykiatri Jukka Mäkelän mukaan. Syli rauhoittaa aivoja ja suojaa niitä liioilta virikkeiltä.
Rakastavat vanhemmat tietävät sen: pieni tarvitsee sylin. Lapsi vuoroin vinkuu syliin, kiehnää sylissä tai kurkottelee pois sylistä palatakseen sinne taas. Jos syli siirtyy kauemmaksi, lapsi hätääntyy. Syli on lapsen turvapaikka ja kasvun kehto.
Kasvaville aivoille syli on korvaamaton kokemus. Monet tuoreet tutkimukset osoittavat, että aivojen myönteiset tunnealueet kehittyvät parhaiten läheisyydessä ja yhteydessä toisiin ihmisiin. Syliä ja läheisyyttä riittävästi saanut lapsi kasvaa todennäköisemmin yhteistyökykyiseksi ja toisten seurasta nauttivaksi. Hänen on helpompi luoda onnellista elämää itselleen ja ympäristölleen.
Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta tiivistää sylin aivoja kehittävät elementit kahteen ydinasiaan: vuorovaikutukseen ja kosketukseen. Niiden kautta vauvan aivot rauhoittuvat ja kykenevät jäsentämään maailmaa.
Mäkelä muistuttaa, että vauvalla on vain alkeellinen kyky rauhoittua yksin. Hän tarvitsee tueksi aikuista. Sen sijaan vauvalla on luontainen taipumus stressi- eli valppaustilaan.
– Ihminen on ollut luonnossa enemmän saaliseläin kuin saalistaja, joten pelko ympäristöä kohtaan on ollut tervettä. Luonto on ohjelmoinut vauvan olemaan varuillaan uusien aistimusten edessä, Jukka Mäkelä toteaa.
Kun pieni lapsi pelkää uutta tilannetta tai säpsähtelee kovia ääniä, hänessä aktivoituu stressihermosto eli elintoimintoja kiihdyttävä hermostojärjestelmä. Sen synnyttämässä valppaustilassa aistit tekevät havaintoja ja ottavat vastaan virikkeitä. Uutta, jäsentymätöntä tietoa tulee paljon, joten hermosto käy ”kovilla kierroksilla”. Tämä tila ei saisi jatkua liian pitkään.
Jotta aivot voivat kehittyä tasapainoisesti, ne tarvitsevat valppaus- eli stressitilan vastapainoksi rauhoittumistilan.
– Jos virikkeitä tulee koko ajan lisää, lapsen aivot eivät pysty järjestämään tietoa. Stressitilassa ei muodostu uusia yhteyksiä. Aivot eivät pysty hyödyntämään kokemaansa.
Jukka Mäkelä pitääkin pikkulasten kohdalla suurempana vaarana liiallista virikkeiden määrää kuin niiden puutetta.
– Liian suuri määrä tapahtumia aiheuttaa aivoissa kiihtymystilan, jolloin aivot ikään kuin joutuvat ylikierroksille. Lapsi saattaa tulla ylivilkkaaksi ja menettää kyvyn rauhoittua. Pitkäaikainen stressitila myös karsii jo muodostuneita yhteyksiä ja vähentää oppimista.
Mäkelä muistuttaa, että lapsikohtainen ero on suuri. Se, mikä on yhdelle sopivasti, on toiselle liikaa. Jokaisen lapsen ei tarvitse suorittaa tai harrastaa.
– Lasta kannattaa uskoa. Se, mitä hän sanoo, on yleensä totta. Erityisherkälle vähempikin voi olla liikaa.
Vasta turvaa kokiessaan lapsen aivot voivat käsitellä aistimuksia uuteen muotoon eli järjestää niitä tiedoksi.
Paras tapa turvata lapsen aivojen suotuisa kehitys on sopiva vaihtelu. Lapsi tarvitsee sekä virikkeitä että rauhoittumistilaa.
– Hermojärjestelmän kuuluu aaltoilla tilasta toiseen. Toiminnan ja stressitilan vastapainoksi tarvitaan rauhoittumishetkiä. Vasta turvaa kokiessaan lapsen aivot voivat käsitellä aistimuksia uuteen muotoon eli järjestää niitä tiedoksi.
Television, tietokoneiden ja tablettien viriketulvassa on yhä tärkeämpää suojata aivoja ja varmistaa niille riittävä määrä rauhoittumistilaa.
Sylissä pito on keinoista väkevin, koska silloin rauhoittavia viestejä kulkee aivoihin useita kanavia pitkin. Kenties tärkein elementti on kosketus. Kosketusaistimukset kulkevat aivoihin ja sydämeen aivan omia, erityisiä kanavia pitkin eikä mikään muu voi korvata kokemusta kosketuksesta. Hyvä, lempeä kosketus viestii suojaa ja antaa aivoille signaalin, että nyt voi rauhoittua.
– Eläinkokeissa on havaittu, että kosketuksen puute tai sen rajoittaminen aiheuttivat leikki-ikäisissä poikasissa levottomuutta, lyhytjänteisyyttä ja toisten kiusaamista, Mäkelä summaa.
Aivojen ydinmekanismit ovat samanlaisia ihmisillä ja eläimillä. Kosketusta tarvitaan, jotta luottamuksen ja sosiaalisen kiinnostuksen välittäjäaineita erittyy runsaammin.
– Lapsen kyky rentoutua syliin on taito, joka syntyy vuorovaikutuksessa.
Sylihetkessä lapsi ja aikuinen ovat luontevasti vuorovaikutuksessa keskenään. Vaikka vauva ei osaa puhua, hän osaa silti antautua vuorovaikutukseen. Jo vastasyntyneellä vauvalla on ”anturit”, joilla hän tunnistaa, ollaanko hänen kanssaan yhteydessä.
Vauva aistii sylissä lämmön, kosketuksen, liikkeen ja äänet. Aikuisen lepertely, heijaaminen ja rytminen puhuminen viestivät vauvalle, että häneen etsitään yhteyttä. Vauvalle kuuluukin leperrellä, sillä he aistivat korkemmat äänet ja muuttuneen rytmin herkemmin.
Empatian kyky on synnynnäinen. Jo pieni lapsi haluaa auttaa toista ja on kiinnostunut siitä, miten toisia kohdellaan.
– Ihmislajille on ominaista äänitaituruus. Ääntelyt ja lepertelyt kutsuvat vauvaa yhteyteen, Jukka Mäkelä sanoo.
– Vauvan mielihyvää käsittelevät aivoalueet syttyvät toimimaan, kun tuttu aikuinen hymyilee. Yhdessä aikuinen ja vauva voivat käynnistää ilmeiden, eleiden ja äänteiden rytmisen ketjun. Samantahtisuus on yksi vahvimpia hyvän olon tunteiden lähteitä.
– Vähitellen vauva voi sisäistää yhdessä koetun omaksi kyvykseen kokea myönteisiä tunteita, Mäkelä summaa tutkimuksia.
Mäkelä kuvaa vastasyntyneen vauvan aivoja ”mahdollisuuksien pakettina”: vauva on saanut perimissään geeneissä oman toimintansa mahdollisuudet, alttiudet ja rajoitukset. Ympäristön toiminta vahvistaa näitä taipumuksia ja muokkaa hermostoa ja aivoja. Toimintamallit syntyvät opituista kokemuksista.
Ilon, mielihyvän ja turvallisuuden kokemusten seurauksena vauvalle syntyy turvallisuudentunne ja kyky nauttia yhteydestä toisiin. Se luo pohjan myös sosiaaliselle taitavuudelle ja avaa polkuja menestykselle.
– Ihminen on yhteisölaji ja yhteistoiminta on ihmisyyden keskeisin taito. Jo vauvoilla ilmenee kiinnostus toisia kohtaan ja halu yhteyteen, Jukka Mäkelä sanoo.
Mäkelä kumoaa ajatuksen ihmisen myötäsyntyisestä pahuudesta.
– Empatian kyky on synnynnäinen. Jo pieni lapsi haluaa auttaa toista ja on kiinnostunut siitä, miten toisia kohdellaan. Ihmiselle on ominaista toivoa toisiltaan oikeudenmukaista käytöstä, Mäkelä toteaa.
Voiko lasta pitää sylissä liikaa? Entä jos hänestä kasvaa hemmoteltu lapsi? Mäkelä torjuu mahdollisuuden.
– Jos sylissä pitäminen tapahtuu lapsen ehdoilla eikä aikuinen painosta lasta läheisyyteen omien tarpeidensa vuoksi, terve lapsi osaa lähteä sylistä omille teilleen. Kun lapsi hakeutuu syliin, hän tarvitsee sitä.
Luonteva läheisyys sopii myös nukkumisjärjestykseen.
– Ihmisen historiassa perheet ovat aina nukkuneet lähekkäin eikä se ole estänyt suvunjatkamista.
Hemmottelua huomattavasti suurempana vaarana Jukka Mäkelä näkee ”pahan sylin”. Se on syli, joka on ennakoimaton, väkivaltainen ja pelottava paikka.
– Lapsen houkutteleminen läheisyyteen ja sen läheisyyden väärinkäyttäminen on julmimmillaan seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa ja ehdottoman tuomittavaa.
– Kun pelkotilanne on kohtuuton, lapsen aivot ikään kuin jäävät jumiin ja lapsi saattaa jähmettää itsensä, toimia kuin ei olisi paikalla, Mäkelä jatkaa.
Jähmettyminen on yksi stressitilan muoto ja liittyy usein pelkoon tai traumaattiseen tilanteeseen. Hermosto kytkeytyy alivireystilaan. Aivot tavallaan sulkevat itsensä.
Juuri hermoston ja aivojen muovautuvuuden ansiosta jotkut lapset kykenevät selviämään hengissä ja toimintakykyisinä uskomattoman vaikeissa olosuhteissa. Tutkijat nimittävät tätä ominaisuutta joustavaksi kestävyydeksi. Mutta on vaikeissa oloissa selvinneillä lapsilla toinenkin yhteinen piirre.
– Heillä on ollut ainakin yksi aikuinen, joka on nähnyt heidät, jutellut heille, ollut kiinnostunut ja ehkä ottanut syliin. Se on voinut olla oma opettaja tai vaikka kulmakunnan kauppias.
– Siksi kannattaa muistaa, että yksikin hyvä ihminen lapsen elämässä voi vaikuttaa paljon. Se näkyy aivoissa asti, Mäkelä summaa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
