Syöpäläinen: Paratiisin portti on lähellä, aivan nurkan takana

Syöpäläinen: Paratiisin portti on lähellä, aivan nurkan takana

Ihmeellisiä hetkiä ovat ne hetket, jotka eivät ole ihmeellisiä. On ihme, että olemme täällä.

Rakastan tätä elämää. Viime päivinä siltä on tuntunut hyvin monta kertaa. Näin on käynyt erityisesti silloin, kun olen halunnut tarttua hetkeen enkä päästää siitä ikinä irti.

Eivät ne hetket ole mitenkään ihmeellisiä: silitetyn pyykin tuoksu, naapurin kanssa jaettu pitsa palstatyön lomassa, kirja joka saa sydämen lyömään nopeammin tai puhelin ja tuttu ääni. Kotitalon pihasyreenien tuoksu. Sade.

Tavallinen on ihmeellistä. Arkipäiväinen on juhlaa.

En halua ikinä tottua siihen, että elämä on ihme. Se, että me ylipäätänsä olemme täällä, tunnemme maan jalkojemme alla, hengitämme, katsomme toisiamme ja jaamme kokemaamme. Opimme sanomaan "minä" ja "sinä" ja tutkimaan, mitä kaikkea ne pienet sanat sisältävät: kokonaisia maailmoja. Me olemme ihme, yhteyden ihme.

En rakasta elämää siksi, että se olisi helppoa. Joskus elämän syrjässä roikkuu sormet valkoisina. Mutta roikkuu silti ja toivoo pahimman hellittävän. On ollut hetkiä, jolloin olen alkanut ymmärtää myös lähtemisen ja luovuttamisen halua.

Jokaista aamua tervehtii ihmetellen: tämänkin saan vielä elää.

Elämää on tahdottava. On tahdottava etsiä omaa tietä, kuunneltava omaa ääntä. On tutkittava itseään, sitäkin mikä eniten haluaa kätkeytyä. On suostuttava muutokseen, epävarmuuteen, epätäydellisyyteen, yksinäisyyteen, menettämiseen ja kuolemaan. Silloin – ihmeellisellä tavalla – saa myös säteilevän arjen, syvän läsnäolon, löytämisen, nykyhetken ja rauhan. Ainakin ajoittaisen rauhan.

Elämän rakastaminen on sitäkin, että ottaa sen vastaan niinkuin se elettäväksi tulee. Suunnitelmat kaatuvat, oma tahto ei riitä unelman toteuttamiseen, aika loppuu kesken. Silti jokaista aamua tervehtii ihmetellen: tämänkin saan vielä elää.

Jokin minussa hiljeni perusteellisesti ja oivallus humahti lävitseni, kun vuosia sitten istuin pimeässä Ryhmäteatterissa. Michael Baranin näytelmä Paratiisi oli loppumassa. Pimeä katsomo, pimeä näyttämö, jossa hohtaa kaunis maapallo. Hiljainen ääni rukoilee. Rukous on Raamatun luomiskertomusta muistuttava "tulkoon valkeus" -tyylinen ylistys tavalliselle elämälle, joka näytelmän alussa niin hirveästi kammotti.

"Tulkoon hiljaisuus, tulkoon pimeys, tulkoon tuuli ja sade ja auringon kuivattamat huulet. Tulkoon ikävä, tulkoon suru, tulkoon päivästä päivään samanlaisena toistuva työ ja uupumus. Tulkoon ihminen, eläin tai edes uni, sen häilyvyys, sen lihasta nouseva tuttuus ja lämpö. Tulkoon rakkauden haava, tulkoon lapsi, tulkoon mikä on tullakseen."

Paratiisi on hyvin lähellä, melkein nurkan takana.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi


Minuutissa mystikoksi

Villi city