Syöpäläinen: Minun paratiisissani elää pelko

Syöpäläinen: Minun paratiisissani elää pelko

On eri asia ajatella, että kerranhan kaikesta joutuu luopumaan kuin pelätä, ettei ehdi nähdä edes tämän kesän satoa.

Kyykötän palstallani kokoon taittuvalla tuolilla. Käki kukkuu, satakieli säestää. Kaivan, möyhennän ja kiskon mullasta rikkaruohojen juuria. Erityisesti vuohenputken valkoiset, sileät juuret raivostuttavat. Erityisesti tänä keväänä.

Kukaan ei kuule murhanhimoisia ajatuksiani: "Kuole, kelvoton! Kun minä en saa elää, et saa sinäkään!"

Pian alkaa hävettää. Tiedän myös, että vuohenputki on sitkeämpi kuin minä.

Vähäinenkin rikkaruoho yrittää samaa kuin minä: varmistaa itselleen elämän. Mutta kuokka tulee ja iskee armottomasti. Elämä ja kuolema niin rinnakkain.

Mitä pidemmälle ehdin kevättöissäni, sitä enemmän mieleni rauhoittuu. Tämä kymmenen kertaa kymmenen -metrinen maapala on minulle paratiisi. Olen kääntänyt liki kahdenkymmenen vuoden aikana maan jokaisen neliösentin moneen kertaan. Tunnen kaikkien penkkien maan. Tiedän, missä multa on syvin ja mehevin.

Lähemmäs työn fyysistä onnea en tule elämässäni pääsemään kuin minkä tämä maa antaa. Kun joudun lähitulevaisuudessa paratiisistani luopumaan, se viiltää syvältä. Naapuri luopui tänä keväänä, muutama viljelijä kuoli, uusia tuli tilalle. On hyvin eri asia ajatella, että kerranhan kaikesta joutuu luopumaan kuin möyhentää maata mustaherukan juurella ja pelätä, ettei ehdi nähdä edes tämän kesän satoa.

Vähäinenkin rikkaruoho yrittää samaa kuin minä: varmistaa itselleen elämän.

Miten selviävät ne, joiden on pakko jättää tutut peltonsa ja lähteä kädet tyhjinä vieraisiin maihin? Pienellä palstallani eletään nyt hetkiä, jolloin kaivan maata suuremmalla raivolla kuin rikkaruohot vaatisivat. Silmissä sumenee. Sitten on toisia hetkiä, jolloin mielen täyttää ytimiin asti ulottuva riemu: tämä kevät tuli vielä sittenkin!

Silloin kylvän kevyin ottein siemeniä, suuntaan torille rosmariinin ja sitruunamelissan ostoon ja haaveilen laiskoista iltapäivistä aurinkovarjon alla. Silloin ei ole muuta tehtävää kuin katsoa, miten ruohosipuli kasvaa. Tuuli selaa kirjan lehtiä, kun unohdun puhtaaseen olemiseen ja tyhjän pääni läpi lepattaa jokin ajatuksen tapainen.

Ne hetket ovat ajattomia ja rakkaita. Ne ovat täynnä rauhaa ja hyväksymistä. Vielä tänä keväänäkin, kun syöpä on kuin kaiken alla piilevä vihattava varjo. Konkreettinen muistutus siitä, että ihmisen elinpäivät ovat ruohon kaltaiset: kasvu, lakastuminen ja kuolema.

Ikäviä ajatuksia. Ikäviä tunteita. Lopeta heti paikalla!

Menen katsomaan ystävän uuden palstan muotoutumista. Työtä on valtavasti, mutta on lumoavaa nähdä, miten hänkin rakentaa innokkaasti omaa pikku maailmaansa. Päivä päivältä vähän kerrassaan.

Sitten tartun taas kuokkaani ja muistelen presidentti Koiviston kuolinilmoituksen hyvää tekstiä: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi