Syöpäläinen: Eilen siivotessani uskalsin ajatella kuolemaa
Kun syöpä on levinnyt, tuntuu kuin olisi kuolemaantuomituomittu vailla teloituksen päivämäärää. Mitä merkitsisi, jos minulle luvattaisiin viisi vuotta tai yksi päivä?
Siitäkin pitää kirjoittaa, mitä ei tee mieli edes ajatella: kuolemasta. Tiedän toki, että syntymän hetkestä kuljemme kohti kuolemaa. Iän karttuessa asiaa ajattelee hiukan useammin, mutta kuka sitä jaksaa pohtia joka hetki. Nyt on elämän aika.
Syöpädiagnoosi nostaa kuitenkin kuolemisen ajatuksen uudella tavalla pintaan. Kun syöpä on levinnyt ja hoidot vain jarruttavat väistämätöntä, tuntuu välillä kuin olisi kuolemaantuomituomittu rikollinen ilman teloituksen päivämäärää. Vähitellen pelko hellittää ja huomio kiinnittyy jälleen elämään: mitä suurimmalla todennäköisyydellä en kuole tänään enkä huomenna ellen satu putoamaan portaissa tai auto aja päälleni.
Mielessäni pyörii lapsuuden leikki. Kuvittelimme usein tulevaa. Millaisessa talossa haluaisimme asua, minne matkustaa ja mitä tekisimme, jos tietäisimme huomisen olevan viimeinen päivämme? Mielikuvitus tavoitteli sitä, mikä oli tärkeintä.
Eilen imuroidessani ja pölyjä pyyhkiessäni uskalsin ajatella kuolemaa. Mitä elämälleni merkitsisi, jos minulle luvattaisiin viisi vuotta, vuosi, kuukausi, viikko tai vain yksi päivä?
Viisi vuotta on ruhtinaallisen pitkä aika. Jos niin paljon saisi, olisi aikaa myös muutoksiin. Voisi kysyä, elänkö itseni näköistä elämää. Onko jotain, jonka voisin jättää ja tavoitella jotain uutta? Olisi aikaa miettiä, mikä minua estää elämästä omaa elämääni tai kenen ääni sanoo: Älä!
En onneksi tunnista tällaista muutoksen tarvetta. Monet odotukseni ovat toteutuneet. Suuria haaveita ei ole – ehkä sentään uudet tapetit makuuhuoneeseen.
Kuukausi jos annettaisiin, tekisi mieli jättää siivous ja vain kertoa rakkaille, miten kipeältä heistä luopuminen tuntuu.
Vuodessa taas ehtisi elää vielä yhden kirkkaan kevään ja yhden palstakauden sadonkorjuineen. Ehtisi istua ystävien seurassa kiirettä pitämättä ja ommella sen haaveiden punaisen takin. Siivoaisin ehkä komeroitakin ja tekisin vielä yhden matkan lämpimien vesien äärelle. Kävisin teatterissa ja elokuvissa.
Kuukausi jos annettaisiin, tekisi mieli jättää siivous ja vain kertoa rakkaille, miten kipeältä heistä luopuminen tuntuu. Kertoisin myös, että elämäni on ollut hyvä ja että elämää pitää rakastaa, mitä se tuokin. Useimmista asioista selviää, eikä toivottomuudelle pidä antaa tilaa.
Viikko taas on hyvin lyhyt aika. Tapaisin ehkä vain muutamia ihmisiä. Sanat alkaisivat käydä vähiin. Jos he eivät vielä tietäisi olleensa elämäni suuri ilo, olisin laiminlyönyt heitä raskaasti. Hyvät sanat on sanottava elämässä, ei kuoleman kynnyksellä.
Entä viimeinen päivä? Olisiko se pakahduttavan ahdistava, tavallaan juhlavakin vai sellainen arkinen niin kuin eilen: leivoin siivouksen jälkeen banaanikakun uudella reseptillä ja tarjosin pihalla kahvit alakerran Anna-Liisalle. Illalla elokuvan jälkeen vedin jalkoihini villasukat ja nukahdin Sinuhe-äänikirjan lukuun.
Se tavallisinko olisi viimeinen ilo?
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pääkirjoitus: Pyhäinpäivänä ei tarvitse olla synkkä ja elämänkielteinen
PuheenvuorotKuolema tuntuu nykyään harvinaisemmalta vieraalta kuin vielä 1970-luvulla.
