Syöpäläinen: Maljani ei ole kaatunut kumoon vaan täyttyy yhä
Jokainen elämässä selvitty päivä on toivon päivä.
Toivo tarvitsee aikaa, sanoi radion aamuhartauden pitäjä. Kahvikupin kaari kädessäni pysähtyi: juuri aikaa minulla ei ole. Olenko siis toivoton?
Sen aamuhartauden jälkeen ajatukseni ovat kiertyneet tuon tuostakin toivoon. Mistä se tulee ja mitä se merkitsee nyt, kun muistan syöpädiagnoosini noin joka kolmas tunti ja peilaan sitä vasten sellaisia yksinkertaisia ajatuksia kuin ”ensi kesänä tulee hyvin mustaherukoita” tai ”kun The Crown -sarjan toinen tuotantokausi alkaa” ja ”tästä langasta tulisi pehmeät villasukat”.
Ne kaikki ovat mahdollisuuksien rajoissa, mutta yhtä totta voi olla, että kun mustaherukat ensi kesänä kypsyvät, minua ei enää ole. Yksin ollessa tai erityisen hyvän ystävän seurassa jälkimmäistä mahdollisuutta voi käsitellä kuulostamatta melodramaattiselta tai säälittävältä.
Toivo on merkillinen juttu, ja tunnen, miten vaikeaa siitä on saada kiinni. Tunnistan toivon virtaavan humahduksena suoniini silloin, kun istun yksin aurinkovarjon alla ja perkaan ruohosipulia pistääkseni silpun pakkaseen. Nyt ja tulevaisuus ovat silloin läsnä yhtäaikaa. Käteni tietävät, että toivoa on, vaikken tulekaan kuolemaan elämästä kyllikseni saaneena.
Elämä on muistoista ja kokemuksista täyttyvä malja. Kaikki eletty on tavallaan koko ajan läsnä.
Toivo nostaa päätään myös silloin, kun vieraani äkkiä niitä näitä puhuttuamme kysyy, miltä kuolemisen ajatus tuntuu. Semmoisesta puhuminen vaatii paljon niin häneltä kuin minultakin. Toivottavasti tämän tapaisten kysymysten rohkeus ja avoimuus ei katoa väliltämme koskaan.
Jakaminen on tärkeää, sillä se lisää elämisen energiaa. Ystävyys on konkreettista toivoa. Se kantaa eteenpäin, vaikka yhteinen aika olisi lyhyt.
Toivo ja ilo eletystä taitavat sulaa yksiin. Elämä ei ole minulle koko ajan etenevä matka, jossa elettävät päivät liukuvat pois eikä niitä enää ole. Elämä on muistoista ja kokemuksista täyttyvä malja. Voin unohtaa, muistaa tai tulkita väärin, mutta kaikki eletty on tavallaan koko ajan läsnä.
Voin kulkea vapaasti menneessä ja todeta rauhallisesti: Olen elänyt hyvän elämän. Olen saanut olla vapaa. Olen saanut tehdä työtä, jonka olisin nuorena valinnut, jos olisin ymmärtänyt jotain valita. Olen selvinnyt menetyksistäni ja hyväksynyt sen, että en saanut tahtomaani.
Taidan olla onnellinen.
Kun kasvimaalla vesiheinää kitkiessäni muistelen elettyjä aikoja ja tapaamiani ihmisiä, tajuan että jokainen elämässä selvitty päivä on ollut samalla toivon päivä. Niistä saan voimaa edelleen. Tulevaisuus on toki toisenlainen kuin mitä vielä vuosi sitten kuvittelin, mutta se on silti osa minun elämääni. Maljani ei ole kaatunut kumoon vaan täyttyy yhä.
Niinpä mittailen rohkeasti viljelypalstani polkuja: tuohon kun kylvän syksyllä apilaa, niin ensi kesänä on, mistä leikata hyvää katetta kasvulaatikoihin.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Syöpäläinen: Itselleni en osaa pyytää ihmettä, joka ottaisi syövän pois
Puheenvuorot KolumnistiVieressä istuva nainen tuli kirkkoon kiittämään ihmeestä, ettei hänen keuhkoissaan olekaan syövän etäpesäkkeitä. Kuuntelin hiljaa häntä ja maistelin kakkua. Seuraavana aamuna syöpähoitoni alkoivat uudelleen.