Syöpäläinen: Sairaudesta huolimatta yritän ajatella ruumiistani kauniisti

Syöpäläinen: Sairaudesta huolimatta yritän ajatella ruumiistani kauniisti

Minun hurjistuneet soluni, jotka eivät enää pysyneet järjestyksessä paikallaan vaan alkoivat villin kasvunsa. Voi teitä ja näitä elämän arpajaisia!

Siitä lähtien, kun näin ruumiinavauksessa ihmisen aivot punaisessa muovikauhassa, olen ajatellut paljon ruumiin ja mielen suhdetta. Aivot olivat niin pehmeät, niin kauniit, kun patologi niitä viipaloi. Niissä olivat tämän ihmisen minuus, muistot, haaveet, kaikki se joka sanoo "minä". Se tuntui ihmeeltä. Minun oli hyvin vaikea ajatella, että jossain olisi ruumiista irrallinen "minä".

Oman ruumiillisuuteni ajatteleminen ei ole sairastumiseni jälkeen vähentynyt. Kuinka voisikaan? Ruumistani on pistelty lukemattomia kertoja. Se on kuvattu korvista lonkkiin useaan kertaan. Vatsanahkani alle on kurkistettu ja löydetty tähystyksessä vatsakalvolta ne kuvauksessa näkymättömät pienet merkit syövästä. Ruokatorveni ja vatsalaukkuni on tähystetty sisäpuolelta kolmesti. Minusta on otettu näytteitä, jotkut onneksi nukutuksessa.

Vasta viime viikolla vuorossa oleva lääkäri paineli vatsaani omilla käsillään: "Eikö tosiaan mikään satu täällä?" Kieltämättä sekin tuntui hyvältä: olin yhteydessä toisen ihmisen käsiin, en vain tarkkanäköisen koneen katseen alla.

Elämä on minulle enemmän tekemistä kuin ajattelemista, enemmän eläviä suhteita ihmisiin kuin yksinäisinä vellovia tunteita. Kaikkeen tähän tarvitsen kipeästi ruumistani.

Illalla makaan vuoteessa käsi vatsalla. Siellä se syöpä on. Tuossa, ihan sormieni alla – minun nykyisyyteni ja minun tulevaisuuteni.

Yritän ajatella ruumiistani kauniisti: miten paljon aistien iloja se onkaan antanut, miten paljon tyydytystä sen avulla tehty työ on tuonut, miten paljon sormeni yhä nauttivat, kun ne uppoavat auringon lämmittämään multaan tai kohonneeseen leipätaikinaan. Minun hurjistuneet soluni, jotka eivät enää pysyneet järjestyksessä paikallaan vaan alkoivat villin kasvunsa. Voi teitä ja näitä elämän arpajaisia!

Syöpäsolut ovat juuri nyt hiukan typertyneitä sytostaateista ja siksi niin hiljaa. Kahden kuukauden päästä kuvataan taas. Ehkä silloin alkaa uusi lääkepommitus. Tiedän olevani hyvin konkreettinen ihminen. Elämä on minulle enemmän tekemistä kuin ajattelemista, enemmän eläviä suhteita ihmisiin kuin yksinäisinä vellovia tunteita ja korkealla lentäviä teorioita. Kaikkeen tähän tarvitsen kipeästi ruumistani.

Silti minuuden ja ruumiin suhde on mutkikas. Jos jalkani eivät enää toimisi, olisin silti oma itseni, vaikka elämä toki suuresti vaikeutuisi. Jos menettäisin käteni, sanoisin silti "minä". Ilman toista munuaista ja keuhkoa pärjäisin hyvin. Jos en kuulisi, näkisin yhä ja ajatukseni olisi vapaa. Mutta jos näkönikin menisi, en ole enää niin varma. Ajatus kylmää minua.

Ja jos aivoni, tuo kaunis hyytelömäinen massa, päätyy kerran patologin muovikauhaan, onko silloin jäljellä enää muuta kuin suuri ja syvä hiljaisuus? Näissä mietteissä auttaa kummasti, kun panee pesukoneen pyörimään ja tarttuu pölynimuriin.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi