Syöpäläinen: Ihminen ei muutu toiseksi sairastuttuaan syöpään
Elämä jatkuu yllättävän samanlaisena kuin se on ollut. Minulla on syöpä, mutta minä en ole syöpä.
”Sinä et kyllä yhtään näytä syöpäsairaalta.”
”Mistä teillä riittää Marjan kanssa juttua, kun hänellä on se tauti?”
”Mutta sinullahan on edelleen oma tukka päässä!”
”Minusta tuntuu niin pahalta. En halunnut tavata sinua, kun en tiennyt mitä sanoa.”
Syöpä tuntuu olevan edelleen sairaus, johon ympäristö yrittää suhtautua eri tavalla kuin muihin sairauksiin. Ihan kuin siihen sairastunut muuttuisi perusteellisesti ja hänen seurassaan olemiseen vaadittaisiin aivan erityisiä taitoja ja suurta uskallusta.
Itselleni on ollut yllätys, miten monta kertaa olen kuullut, etten yhtään näytä syöpäsairaalta. Hiukset ovat päässä, naama samanvärinen kuin ennenkin, en ole laihtunut enkä menettänyt voimiani. Tällä hetkellä syövästä muistuttavat vain arat jalkapohjat ja sormien pistely ja tunnottomuus. Ne ovat syöpälääkkeideni aiheuttamia oireita. Muuten elämä voisi olla niin kuin ennenkin – paitsi ettei ole.
Minulla on syöpä, mutta minä en ole syöpä. Se ei ole synnyttänyt minuun uutta, pahan sairauden onnettoman uhrin identiteettiä. En pohdi, saanko syöpäsairaana tehdä näin tai haluta tätä. Minä teen ja tahdon jos siltä tuntuu, syövästä riippumatta.
Syövän uhkaa ei saa pois väistämällä syöpään sairastunutta.
Pohdinta siitä, voiko syöpäsairaan kanssa puhua muusta kuin syövästä, on ehkä ymmärrettävää mutta turhaa ja jopa loukkaavaa. Ei ihminen muutu sairastuttuaan kokonaan toiseksi. Elämään tulee kyllä uutta raskasta "pohjapainoa", mutta sairaus ei sumenna järkeä tai kavenna mielenkiinnon kohteita. Elämä jatkuu yllättävän samanlaisena kuin se on ollut. Moni lähestyy kuolemaansakin niin kuin on elänyt.
Pelko oikeista sanoista on myös turha. Tosiasiat ovat mitä ovat, ei minullakaan ole niiden edessä oikeita sanoja tai sopivia ajatuksia. Tosiasiat tunnustetaan ja niiden kanssa eletään.
Sanot, etten näytä syöpäsairaalta. Kiitos vaan. Samalla jään kuitenkin miettimään, piileekö meissä joku suurempi halu hallita todellisuutta nimilaputtamalla sitä. Jos ihminen ei näytä sairaalta, onko hän silloin terve? Jos hän hymyilee ja on reipas, sujuuko hänen elämänsä mallikkaasti? Jos hän ei puhu sydämensä ahdistuksesta, onko hän elämän lellikki?
Varmat mielikuvat toisen elämästä ovat aina pettäviä: koskaan en voi tietää, mitä polkuja elämä juuri nyt kuljettaa toista ihmistä. En voi juuri muuta kuin uskaltautua yhteiseen ennakkoluulottomaan tilaan, johon sanat mahtuvat syntymään. Jos tahtovat.
Syöpä ei näy nimilappuna otsassa. Se ei tartu. Sen uhkaa ei saa pois väistämällä syöpään sairastunutta.
Kuka tahansa voi tietämättään kantaa syövän esiastetta ruumiissaan. Se on mitä suurimmassa määrin yhteinen juttu, osa elämää.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Syövän sairastanut Hunks-tanssija Jani Kokki: "Uskon, että tällä oli jokin suurempi tarkoitus"
Hyvä elämäViisi vuotta sitten Jani Kokki sairastui kuolemanvakavasti ja laihtui kolmekymmentä kiloa. Se oli kova paikka elinvoimaiselle nuorelle miehelle, jolle ulkonäkö on työväline.
