Syöpäläinen: Pidän petollisesta ajasta kiinni kaksin käsin

Syöpäläinen: Pidän petollisesta ajasta kiinni kaksin käsin

Lapsena ajan ja haaveiden kanssa saattoi leikkiä, sillä aikaa oli loputtomiin. Nykyisin toisinaan kiukkuinen ja kateellinen ihmisille, joilla näyttää olevan aikaa.

Kun elettiin 1960-luvun alkua, leikimme kavereiden kanssa usein kysymys- ja vastausleikkejä: Missä tahtoisit asua? Mikä sinusta isona tulee? Millaisen kodin haluat? Mitä tekisit, jos sinulla olisi elinaikaa viikko, kuukausi tai huominen päivä?

Ajan ja haaveiden kanssa saattoi leikkiä, sillä aikaa oli silloin loputtomiin. Ei tarvinnut vaivata päätään sillä tiedolla, että aika vähenee koko ajan. Elämä oli silloin vielä kokonaan edessäpäin. Omia haaveita piti vain ryhtyä toteuttamaan.

Niin pitää ollakin, sillä nuoren ihmisen ei ole hyvä tuijottaa silmiään sokeiksi ajan lyhyyteen. Jos niin tekee, alkaa pelätä ja lamaantuu.

Nykyisin huomaan toisinaan olevani kiukkuinen ja kateellinen ihmisille, joilla näyttää olevan aikaa.  Silloin minua ei huvita olla valoisa ja rauhallinen syöpäläinen. Totta kai tiedän, että jokaisen ihmisen kohdalla ajan pituus on arvoitus. Minun totuuteni kuitenkin on, että en ole saanut elämästä kyllikseni. En osaa olla tyyni ja katsella mennyttä tyytyväinen hymy suupielissä. Minulla ei ole ylipäätänsä kovin paljon aikaa ja halua muisteluihin.

Haluan katsoa tulevaisuuteen ja käyttää sellaisia sanoja kuin "huomenna" ja "ensi keväänä"

Myönnän: olen ahne ihminen. Haluan katsoa tulevaisuuteen ja käyttää sellaisia sanoja kuin "huomenna" ja "ensi keväänä". Haluan tehdä käsilläni, maistaa suullani, nähdä silmilläni, hengittää ilman pelkoa ja pohtia ystävän kanssa, mihin tämä maailma on menossa.

Olisiko se ollut liikaa pyydetty?

Nyt pääsiäisen lähestyessä olen kuulostellut yksinäisiä ja tuskaisia sanoja yöllisestä Getsemanen puutarhasta. Kauan sitten minua liki 40 vuotta nuorempi mies tiesi oman aikansa olevan kulumassa vähiin. "Isäni, jos mahdollista on, menköön pois minulta tämä malja." Hänellekin elämä ja ystävien seura olisi maistunut. Keväinen Galilea olisi houkuttanut kotiin pääsiäisjuhlilta palaavia. Olisi liotettu pölyisiä jalkoja Genesaretin järven rantavedessä, työnnetty vene vesille ja istuttu yhdessä illalla nuotiolla kalaa paistamassa. Tähtitaivasta olisi ollut mukava katsoa.

"Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon vaan niin kuin sinä." Siihen asenteeseen minä yllän vain silloin tällöin. Pidän ajasta kiinni kaksin käsin, vaikka tiedänkin päivieni valuvan kuin vesi siivilästä.

Mitä minulla sitten on asettaa petollista aikaa vastaan? Minkä varassa jaksan, kun sisimmästä nousee joka päivä hyvästien kipeys, oma kiukkuinen vastarintani ja vääjäämätön loppu?

Ei minulla paljoa ole: vain tavallisen arjen syvyys ja kauneus ja varmuus siitä, että elämä on kaikesta päinvastaisesta kokemuksesta huolimatta hyvä. Ei kai siitä luopuminen muuten niin paljon sattuisi?

Tartun siis tähän päivään kuin pelastusrenkaaseen ja pidän lujasti kiinni.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: