Venäjän suurlähetystön edessä Kiovassa järjestettiin marraskuussa 2020 mielenosoitus, jossa muistutettiin Josif Stalinin aiheuttamasta nälänhädästä eli holodomorista. Kuva: Sergei Supinsky/AFP/Lehtikuva
Tämä kolahti: Kiovan muistojen kirjuri kuljettaa lukijan Ukrainan julmaan nälänhätään, josta maailma vaikeni
Neuvostojohtaja Josif Stalin näännytti miljoonia ukrainalaisia nälkään. Erin Littekenin ajankohtainen romaani kuvaa todellisuutta fiktion keinoin.
Venäjän siviileistä ja sodan säännöistä piittaamaton sota Ukrainassa tulee joka päivä vastaan uutisissa. Karmeuksia on vaikea käsittää, eikä pahuuden kekseliäisyydellä tunnu olevan mitään rajaa.
Vladimir Putinin aikana kommunistidiktaattori Josif Stalinia on muisteltu toisen maailmansodan eli venäläisittäin suuren isänmaallisen sodan voittajana. Samalla on tietoisesti painettu unholaan ne miljoonat ihmiset, jotka hänen aikanaan vangittiin ja kuolivat vankileirijärjestelmä gulagissa, sekä se, että Stalin tietoisesti tapatti ainakin viisi miljoonaa neuvostokansalaista nälkään.
Näistä viidestä miljoonasta – luku saattaa olla paljon suurempikin – ainakin 3,9 miljoonaa oli ukrainalaisia. Ukrainalaiset ovat antaneet järkyttävälle kansanmurhalle nimen holodomor. Se on julmaa historiaa, josta maailma suurimmaksi osaksi vaikeni silloin kuin se tapahtui, ja myös vuosikymmeniä sen jälkeen.
Vaikenemiseen oli poliittisia syitä, ja lisäksi epäuskoa tragedian mittasuhteista. Neuvostoliittohan mainosti itseään vilja-aittana ja kehui teollistumisensa saavutuksia. Ukrainasta vietiin ennätysmäärä viljaa maailmalle samaan aikaan, kun maaseudun ihmisiltä vietiin kaikki ruoka ja myös tulevien vuosien siemenvilja.
Tavoitteena oli kansanmurha.
Vuosien 1932–1933 nälänhädän taustalla oli Stalinin päätös kollektivisoida maatalous ja pakottaa hänen kapinallisiksi leimaamansa itsenäiset maanviljelijät eli kulakit kolhooseihin. Kun tämä herätti Ukrainassa kapinamieltä, Stalin ja hänen johtamansa kommunistisen puolueen johto tekivät päätöksiä, jotka syvensivät nälänhätää. Tavoitteena oli kansanmurha.
Kun ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä koteihinsa ja tienvarsille, vielä elossa olevat yrittivät piilottaa edes vähän ruokaa. Tästä rangaistiin ankarasti: muutama vehnäntähkä taskussa oli sosialistisen omaisuuden varastamista, josta seurasi työleiri tai teloitus. Kirjassaan Tappotanner – Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä yhdysvaltalainen historiantutkija Timothy Snyder kertoo, että Neuvostoliiton puoluejohto leimasi nälänhädän ”nationalistien salajuoneksi”, jossa Stalin oli uhri.
Nälkään kuolleen miehen ruumis Kharkovan kaupungin kadulla vuonna 1933. Kuva on nälänhädän organisointiin osallistuneen Neuvosto-Ukrainan tiedustelupalvelun arkistoista. Kuva: Itar Tass/ Lehtikuva
Maaseudun kylät eristettiin ja niitä vartioitiin asein ja vartiotornein. Leipää kerjäävät ihmiset osallistuivat ”vastavallankumoukselliseen juoneen”, ja heidät lähetettiin takaisin koteihinsa kuolemaan. Jotkut sortuivat kannibalismiin, sillä nälkä vei järjen ja moraaliset estot.
Tähän aikaan, 1930-luvun Ukrainaan, sijoittuu yhdysvaltalaisen Erin Littekenin esikoisromaani Kiovan muistojen kirjuri (Bazar Kustannus 2022). Kirjan lukijaa auttaa, jos on edes edellä kerrotun verran perehtynyt Ukrainan historiaan, vaikka kirjan lopussa on kirjailijan tiivis kertaus todellisista tapahtumista. Littekenin omat sukujuuret ovat Ukrainassa, mikä näkyy paikallisten tapojen ja kulttuurin tuntemuksessa.
Hyvä fiktio voi kuvata todellisuutta siinä kuin hyvä tietokirja, vaikka tarina itsessään ei olisi tosi. Niin Litteken tekee vaikuttavassa ja koskettavassa romaanissaan, joka kertoo rakkaudesta ja rohkeudesta ja samalla viiltävästä menetyksestä ja tuskasta.
Aluksi ajattelin, että kirjan nykypäivän Yhdysvaltoihin sijoittuva kehystarina latistaa romaania, mutta itse asiassa se on tarpeen monessakin mielessä. Ensinnäkin se antaa lukijalle mahdollisuuden hengittää ja toiseksi se tuo tarinan lopulta luontevasti tähän päivään. Tarina ei pääty ukrainalaisille pelloille. Elämä jatkuu.
Kirjaan sisältyy rakkaustarina tai oikeastaan rakkaustarinoita, jotka tuovat siihen toivon säikeitä. Päähenkilö on 16-vuotias Katja, joka on rakastunut lapsuudenystäväänsä. Elämä hymyilee nuorille kuin auringonkukkapellot Ukrainan aroilla, kunnes Stalinin lähettämät aktivistit saapuvat kylään ja suistavat sen pimeyteen. Vuosikymmeniä myöhemmin itse leskeksi jäänyt amerikkalaisnainen Cassie löytää ukrainalaisen isoäitinsä päiväkirjan.
Tämän kirjan luettuaan ei voi kuin ihmetellä kahta asiaa: ihmisen kestävyyttä ja sitä, miten ihmeessä Putin kuvittelee ukrainalaisten enää ikinä alistuvan Venäjän hallittavaksi.
Kirjoittajan fiilikset:
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tämä kolahti: Muusikko Nick Cave löysi poikansa kuoleman jälkeen uskon, jossa olennaista ei ole varmuus vaan merkitys ja lohtu
HengellisyysTuoreessa keskustelukirjassa Nick Cave kertoo, kuinka kaikki muuttui hänen menetettyään poikansa. Oma kärsimys sai hänet tuntemaan syvää yhteyttä toisten hätään.
