null Tämä kolahti: Muusikko Nick Cave löysi poikansa kuoleman jälkeen uskon, jossa olennaista ei ole varmuus vaan merkitys ja lohtu

Nick Cave esiintyi elokuussa Flow-festivaalilla Helsingissä.

Nick Cave esiintyi elokuussa Flow-festivaalilla Helsingissä.

Tämä kolahti: Muusikko Nick Cave löysi poikansa kuoleman jälkeen uskon, jossa olennaista ei ole varmuus vaan merkitys ja lohtu

Tuoreessa keskustelukirjassa Nick Cave kertoo, kuinka kaikki muuttui hänen menetettyään poikansa. Oma kärsimys sai hänet tuntemaan syvää yhteyttä toisten hätään.

Heinäkuussa 2015 muusikko Nick ­Caven 15-vuotias poika Arthur kuoli tapaturmaisesti pudottuaan kalliojyrkänteeltä. Vanhempien surun intensiivisyyttä ja sen eri muotoja ei ulkopuolinen voi täysin käsittää. Paljon siitä Cave kuitenkin onnistuu pukemaan sanoiksi toimittaja Seán O’Haganin kanssa tekemässään keskustelukirjassa Usko, toivo ja kuolema (Like 2022) – vaikka hän toteaa, että kokemuksen kauheaa kiivautta on melkein mahdotonta kuvailla.

Caven ja O’Haganin kirja on hyvin paljon muuta kuin perinteinen kapealle fanijoukolle suunnattu rokkikukon muistelmateos. Kyllä siinä biisinteosta, levytyssessioista ja nuoruuden huumesekoiluistakin puhutaan, mutta suurempi tarve Cavella tuntuu olevan kertoa siitä muutoksesta, joka hänen elämässään on tapahtunut Arthurin kuoleman jälkeen.

Kirjaa ei tällä markkinoida, mutta en muista aikoihin lukeneeni yhtä avointa, omintakeista ja avaraa pohdintaa Jumalasta, uskosta ja hengellisestä kaipuusta. Nick Cave ei sitoudu mihinkään kirkkokuntaan tai uskonnolliseen instituutioon. Niitä hän tuntuu vieroksuvan, samoin kuin kaikenlaista uskonnollista tai ateistista oikeassa olemista.

Vahvan kehyksen Caven uskonnollisuudelle ja myös epäilylle muodostaa kuitenkin kristin­usko: sen keskeiset käsitteet ja opinkappaleet, Raamattu ja vanhan kirkkotaiteen estetiikka. Poikana Cave lauloi kirkkokuorossa, ja kirkkoihin hän on hakeutunut hankalissa elämänvaiheissa – niin nuorempana huumeriippuvuuden kanssa kamppaillessaan kuin myöhemmin poikaansa surressaan.

Cave arvelee, että hän on oikeastaan aina janonnut jotakin itseään suurempaa, mistä on kokenut jäävänsä paitsi. Hän kuvailee sitä ”uskon kaipuuksi uskomisen mahdottomuuden edessä”. Ikääntyessään hän on oivaltanut, että ehkä juuri etsiminen onkin uskonnollinen kokemus, liikettä kohti sitä, mitä sanoilla ei voi kuvata. Cave kuvailee uskoaan ”entä jos” -kysymyksen esittämiseksi, ja jo tuo kysymys itsessään riittää hänelle vastaukseksi.

Usko voi auttaa ja lohduttaa, mutta ennen kaikkea se saa kääntymään kohti toisia ihmisiä ja auttamaan ja lohduttamaan heitä.

Arthurin kuoleman jälkeen Nick Cave omien sanojensa mukaan tarttui mihin tahansa, mistä sai kiinni – eikä ole päästänyt irti. Se, mistä hän sai kiinni, oli usko. Ei niinkään edes Jumala tai hänen mahdollinen olemassaolonsa vaan ihan konkreettinen uskonnon harjoittaminen: kirkkoon meneminen, Raamatun lukeminen, hiljaisuudessa istuminen, rukoileminen, meditoiminen.

Caven suhde uskontoon onkin hänen kuvailunsa perusteella käytännöllinen: riittää, että Jumala on ”tarpeeksi totta” ja uskosta on hyötyä. Usko voi auttaa ja lohduttaa, mutta ennen kaikkea se saa kääntymään kohti toisia ihmisiä ja auttamaan ja lohduttamaan heitä.

Surun myötä Cave kertoo alkaneensa nähdä maailman ja ihmiset pohjimmiltaan hyvinä. Se, mikä näyttää pahuudelta, on pikemminkin kärsimystä ja voimattomuutta. ”Arthurin kuolema teki minusta uskonnollisen ihmisen niin, että tunsin syvää yhteyttä inhimilliseen hätään”, hän sanoo.

Vuonna 2018 perustettu The Red Hand Files -nettisivu on yksi tapa, jolla Nick Cave kurottautuu kohti toisia ihmisiä. Kaikki alkoi hänen omasta tarpeestaan pukea suruaan sanoiksi, mutta pian hän huomasi samalla auttavansa muita.

Sivulla hän vastaa fanien lähettämiin kirjeisiin. Monet uskoutuvat hyvin henkilökohtaisista asioista ja ehkä Caven traagisen menetyksen vuoksi kertovat avoimesti omasta surustaan. Yhä uudelleen ja uudelleen Cavelta kysytään, toipuuko läheisen kuolemasta koskaan. Caven vastaus on kyllä. ”Me muutumme. Me toivumme.”

Cave on nähnyt ihmisiä, jotka käpertyvät menetyksensä ympärille eivätkä koskaan parane, mutta hän itse on kokenut kärsimyksen olevan muutoksen lähde. ”Muutos ei välttämättä ole sellainen, jota itse etsisimme; pikemminkin se tulee usein taakaksemme entisen itsemme murentumisen tai tuhoutumisen kautta”, hän toteaa kirjassa. 

Kirjoittajan fiilikset:

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: