Suojavyöhykkeellä asuu lähinnä vanhoja naisia. Elämä on lähes omavaraista ja ehkä juuri se on pitänyt naiset niin hyvässä kunnossa.
Tämä kolahti: Tšernobylin babuškat haastavat tieteen ja saavat miettimään, kuka säätää päiviemme määrän
Ydinsäteilyn saastuttamalla alueella eläminen on umpihullua, mutta mitä pitäisi sanoa, kun mummo vaan porskuttaa?
Monen muun tavoin katsoin alkukesästä Chernobyl-minisarjaa, joka kuvasi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta ja ihmisiä sen ympärillä. Jos siitä jäi jotakin mieleen, niin ainakin se, kuinka totaalista säteilyn aiheuttama tuho oli ja kuinka ihmiset uhrasivat henkensä ja terveytensä torjuakseen vielä pahemman.
Kenties juuri HBO:n sarjan nostattaman kiinnostuksen myötä Yle esitti uusintana Holly Morrisin ja Anne Bogartin vuonna 2015 valmistuneen dokumentin Tšernobylin babuškat (The Babushkas of Chernobyl). Se seuraa kolmea noin kahdeksankymppistä naista, Hannaa, Mariaa ja Valentinaa, jotka kieltoja uhmaten palasivat evankuointien autioittamalle suojavyöhykkeelle.
Iäkkäät naiset elävät melko omavaraista elämää, kasvattavat vihanneksia, yrttejä ja juureksia, marjastavat ja sienestävät. Paikalla ramppaa jos jonkinlaista tutkijaa mittaamassa säteilypitoisuuksia kaivovedestä, punajuurista, kananmunista, sienistä ja mummoista itsestäänkin. Lukemat mittareissa ovat kovia ja asiantuntijat syystäkin vakavia. Kun siihen yhdistyvät kuvat tarmokkaista mummoista panemassa keittiössä tanssiksi, katsoja on vähintäänkin ymmällään.
Mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi – edes ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen.
Jos säteilyannostusta ei lasketa, mummojen pitkä ikä ja reipas meininki ei toisaalta ole mikään ihme. He noudattavat lähes kaikkia niitä ohjeita, joita asiantuntijat meille toitottavat. Syö kasviksia, marjoja ja sieniä. Harrasta hyötyliikuntaa. Muista sosiaaliset suhteet, ajattele positiivisesti.
Elämän tarkoitusta tai mielekkyyttä mummojen ei varmastikaan ole tarvinnut erikseen miettiä, sillä joka päivä on noustava sängystä ruokkimaan kanat, kuokkimaan kasvimaata tai säilömään sieniä ja marjoja talven varalle. Naiset jakavat keskenään ilot ja surut, arjen ja juhlan ja uskovat vahvasti Jumalan huolenpitoon. Valtiolta huolenpitoa ei ainakaan heru: dokumenttia kuvattaessa naiset ovat olleet ilman eläkkeitään useamman kuukauden. Elämä ei totta vieköön ole ollut helppoa, mutta on selvää, että kaupungissa, niin sanotun helpomman elämän piirissä, naiset olisivat todennäköisesti näivettyneet fyysisesti ja sosiaalisesti ja kuolleet pois aikoja sitten. Mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi – edes ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen.
Dokumentissa kuljetaan myös Tšernobylin alueella oppaan matkassa ja seurataan suojavyöhykkeelle salaa tunkeutuvia nuoria miehiä. Nämä osiot jäävät irrallisiksi, babuskojen elämän seuraaminen olisi riittänyt hyvin.
Naisten tekemää ratkaisua ei tietenkään voi suositella kenellekään. Umpihullujahan te olette, kaikessa elämänviisaudessanne, hyvät mummot! Heidän tarinansa saa kuitenkin miettimään elämää, kuolemaa ja pitkän iän salaisuutta ylipäätään. Onko jossain säädetty päiviemme määrä? Toiset kun tuntuvat lähtevän kesken kaiken, toisia ei hetkauta ydinsäteilykään.
Entä mikä merkitys on asenteella, sillä miten maailmaa katsoo? ”Joku katsoo lätäkköön ja näkee taivaan. Toinen näkee itsensä. Kolmas ei mitään. Niin se on”, sanoo Valentina. En voi väittää vastaan.
Toimittajan fiilikset:
Tšernobylin babuškat Yle Areenassa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tämä kolahti: ’’Tosielämän Maija Poppasen’’ Vivian Maierin valokuvanäyttely on kunnianosoitus huomaamattomille naisille
Hyvä elämäLastenhoitajana työskennelleen Maierin kyvyt valokuvaajana huomattiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Valokuvanäyttely ja Maierista kertova dokumentti kertovat kiehtovan elämäntarinan.
