Arkkiatri Johan Agapetus Törngrenin (1772–1859) instrumenttikukkaro, johon kuuluivat kielilastain eli spaatteli, naisille tarkoitettu katetri, jyväpihdit, uurrekoetin, kaarevia ompeluneuloja, ompelusilkkiä ja kaksi pientä rokotusveistä. Kuva: Timo Huvilinna / Helsingin yliopistomuseo.
Suomen ensimmäistä massarokotusta toteuttivat papit ja lukkarit, sillä maassa oli vain 20 lääkäriä – isorokon levitessä ajattelussa tapahtui olennainen muutos
Tietoa rokotuksista jaettiin jumalanpalveluksissa. Joitakin asia epäilytti, mutta toiset alkoivat ajatella sairauksista ylipäätään uudella tavalla.
Ensin nousivat rakkulat ja korkea kuume. Jos sairaus ei vienyt henkeä, se saattoi silti jättää jälkensä, rampauttaa, sokeuttaa ja jättää rokonarvet iholle. Isorokko alkoi toden teolla levitä Suomessa 1750-luvulla. Tauti aiheutti paikallisia epidemioita ja siihen kuoli erityisesti lapsia ja nuoria. 1790-luvun lopulla isorokko oli jo monissa seurakunnissa merkittävin kuolinsyy. Oli tehtävä jotakin.
1797 perustetussa turkulaisessa herrakerhossa, Suomen Talousseurassa, keskusteltiin myös kansanterveydestä ja maan kansantaloudellisesta kehityksestä, johon isorokon kaltainen epidemia vaikutti. Talousseurassa ajateltiin, että kansaa kannattaisi alkaa rokottaa isorokkoa vastaan. Oli vain yksi ongelma: Ruotsiin kuuluneen Suomen alueella oli 830 000 asukasta, mutta vain 20 lääkäriä. Kunnallishallintoakaan ei vielä ollut. Ratkaisu löytyi papeista ja lukkareista, joita oli ympäri maata. Varsinkin kirkkoherra oli paikallinen auktoriteetti, jota kuunneltiin. He saisivat kääriä hihat isorokon nujertamiseksi.
Suomessa ryhdyttiin toimeen ennen Ruotsia
Kirkkohistorian dosentti ja Malmin seurakunnan pappi Esko M. Laine on viime aikoina tutkinut pappien ja lukkarien roolia isorokon vastaisessa työssä. Tietoa on löytynyt esimerkiksi seurakuntien rokotusluetteloista, pappien vuosittain laatimista kertomuksista eli tabelleista ja tuomiokapitulien asiakirjoista. Laine vertaa isorokon torjunnan aloittamista koulutuksen aloittamiseen. Oli kunnianhimoinen tavoite, mutta onnettomat resurssit.
– Silloinkin vaan päätettiin, että nyt opetetaan kansa lukemaan, vaikka ei ollut kouluja eikä opettajia.
Suomalaiset lääkärit ja papit ovat innostuneita asiasta, Anders Chydenius erityisesti.
Oli kuitenkin ihmisiä, jotka ottivat isorokon torjunnan asiakseen, ensin rokonistutusmenetelmällä ja myöhemmin varsinaisen rokotteen avulla. Rokonistutukseen perehtyivät muun muassa Suomen lääketieteen isäksi kutsuttu Johan Haartman ja pappi, taloustieteilijä Anders Chydenius.
Isorokon torjuntaa johti Talousseura, jonka tiloihin Turussa myös varastoitiin rokotteita. Rokotuksista innostui myös piispa, myöhemmin arkkipiispan arvonimen saanut Jakob Tengström, joka tunnettiin lasten puolestapuhujana. Ratkaiseva rooli oli myös kuninkaalla. Kuningas Kustaa IV Aadolf määräsi, Talousseuran anomuksesta, lukkarit hoitamaan rokotuksia paikallistasolla vuonna 1803. Isorokon vastainen taistelu alkoi Suomessa ennen emämaa Ruotsia.
– Suomessa oli vahva usko rokonistuttamiseen. Suomalaiset lääkärit ja papit olivat innostuneita asiasta, Anders Chydenius erityisesti. Ruotsin puolella isorokko oli yhtä lailla ongelma, mutta siellä meni paljon aikaa myös sukupuolitautien vastaiseen taisteluun, Laine kertoo.
Osa suomalaisista muistaa Anders Chydeniuksen kasvot tuhannen markan setelistä. Tämän kuvan Anders Chydeniuksesta on tehnyt kaivertaja Martin, Johan Fredrik, vuonna 1805.
Tieto rokotuksista levisi kirkossa
Tieto rokottamisesta levisi aikansa ykkösmedian, saarnastuolin, välityksellä. Kirkossa käyminen ei ollut pakollista, mutta ehtoollisella käyminen oli, joten suurin osa kansasta kävi sanaa kuulemassa.
– Papin tehtävä oli saarnan jälkeen kertoa rokotteiden eduista ja hälventää pelkoa. Hän kutsui myös ilmoittautumaan lukkarille rokotettavaksi, Esko M. Laine kertoo.
Moni rinnastaa lukkarit nykyajan kanttoreihin tai tietää heidän soittaneen kirkonkelloja, mutta toimenkuvaan kuului paljon muutakin. Lukkarit lauloivat kirkonmenoissa, ja kun seurakuntaan valittiin uutta lukkaria, hyvä lauluääni oli olennainen seikka. Tämän lisäksi lukkarit saattoivat esimerkiksi lämmittää papille saunan, huolehtia kirkkotekstiileistä ja muusta tarpeistosta. 1700-luvulla heidän työnkuvansa oli laajentunut terveydenhuollon puolelle.
– 1755 määrättiin, että lukkarin pitää pystyä tekemään myös suoneniskentää eli vähentämään verta laskimosta. Lukkarit tekivät myös tarvittaessa yksinkertaisia kirurgisia operaatioita, jotka tulkitsen ainakin hampaiden vetämiseksi.
Vuoden 1803 kuninkaallisessa käskykirjeessä kerrottiin, että jatkossa lukkareitten pitäisi esittää todistus siitä, että ovat saaneet lääketieteen kandidaatilta tai lisensiaatilta koulutusta. Näin varmistettiin, että lukkarit pystyivät toimimaan myös rokottajina.
Palkintomitali ansioituneille rokottajille vuodelta 1829. Suomen Talousseura myönsi mitalit. Kuva: Timo Huvilinna / Helsingin yliopistomuseo / Helsingin yliopiston raha- ja mitalikokoelma.
Rokotekriittisyyttä ja toimitusvaikeuksia
Käytännössä rokotukset tehtiin menemällä kyliin ja ihmisten koteihin. Ainakin Anders Chydeniuksen tiedetään myös käyneen Pohjanmaan kodeissa puhumassa rokotusten puolesta.
– Kirkkoherrat saattoivat tehdä niin muutenkin. Ne tuskin olivat pelkkään rokottamiseen liittyviä matkoja, vaan samalla saatettiin kastaa lapsia tai kuulustella Katekismusta, Esko M. Laine sanoo.
Rokotukset haluttiin ulottaa kaikkein syrjäisimpiinkin kyliin ja koteihin. Toimitusvaikeuksia oli silloinkin.
– Tästä on esimerkki Suonenjoelta. Kappalainen kirjoitti, että olemme tilanneet rokotteita Turusta neljä vuotta sitten, mutta eivät ne ole vieläkään tulleet.
Papit ja lukkarit eivät raportoineet eteenpäin siitä, kuinka rokotukset etenivät, mutta tietoja tallennettiin rokottajien laatimiin rokotusluetteloihin. Alueellista tietoa tautitilanteesta ja rokotuksista kirjasivat piirilääkärit, jotka lähettivät sitä edelleen Collegium medicumiin eli aikansa lääkintöhallitukseen Tukholmaan.
Saatettiin ajatella, että nälkä, sairaus ja sota ovat synnin seurauksia, jotka Jumala lähettää ja joiden tarkoitus on herätellä kansaa.
Kaikki eivät olleet rokotuksista innoissaan. Joissakin seurakunnissa rokotukset sujuivat hyvin ja nopeasti, mutta oli sellaisiakin seurakuntia, joissa kirkkoherran puheet eivät vakuuttaneet.
– On vaikea saada sellaisia asioita mieleen, jotka eivät ole vielä edes kielessä. Rokottaminen ei ollut ihmisille tuttu sana ja rokonistutus kuulosti pahalta, Laine arvioi.
– Suoranaisen pelon lisäksi epäilyksiin vaikutti se, että Suomessa oli vahva kansanlääkintäperinne. Uusi tieto ja vanha tieto asettuivat vastakkain.
Tuon ajan ihmisten oli myös vaikea hahmottaa sitä, miten taudit syntyivät tai kuinka ne levisivät.
– Saatettiin ajatella, että nälkä, sairaus ja sota ovat synnin seurauksia, jotka Jumala lähettää ja joiden tarkoitus on herätellä kansaa. Isorokon aikana ajattelussa tapahtui kuitenkin olennainen muutos. Rokote otettiin ja alettiin ajatella, että sillä suojellaan lapsia eikä tauti välttämättä ole Jumalan lähettämä.
Rokotusluettelo- ja päiväkirja Ilmajoelta vuodelta 1805. Taulukon vasemmassa laidassa on rokotuspäivä ja tarkastuskerta, vanhempien nimi ja säätyasema, lapsen etunimi, maininta lapsen säätyasemasta (rahvas, säätyläinen) ja oikeassa laidassa rokottajan merkinnät rokotuksen onnistumisesta. Lähde: Kansallisarkisto, Ilmajoen kirkonarkisto rokotusluettelot 1805–1863.
Taudin väheneminen loi pohjaa väestönkasvulle
Kuinka papit ja lukkarit sitten lopulta onnistuivat isorokon torjunnassa? Nykyajan tuloksista ollaan ehkä kaukana, mutta ei rokotusoperaatio huonostikaan mennyt.
– Kaarlo Jalkanen laski lukkareita käsittelevässä väitöskirjassaan vuonna 1976, että vuosina 1803–1825 rokotettiin 38 prosenttia väestöstä. Rokonistutus oli tuottanut huonon tuloksen, mutta tuolla päästiin jo tulokseen, joka näkyi selkeästi väestössä, Esko M. Laine sanoo.
– Rokotuksilla pystyttiin pelastamaan henkiä, varsinkin kun tauti kohdistui lapsiin. Isorokkorokotukset ja perunan tulo Suomeen loivat pohjaa väestönkasvulle.
Myös nykyisellä pääkaupunkiseudulla rokotukset onnistuivat hyvin. Esimerkiksi vuonna 1813, sen jälkeen kun Helsingistä oli tullut pääkaupunki, kaupungissa sai isorokkorokotuksen 312 henkilöä. Alueeseen kuului myös nykyinen Vantaa. Espoossa vaikutti tarmokas lukkari, mikä näkyy rokotetilastoissa: heti ensimmäisenä rokotusvuonna 1805 alueella oli 230 rokotettua.
Esko M. Laine näkee isorokon vastaisessa työssä jotakin hyvin luterilaista.
– Rokottaminen oli esimerkki sanan voimasta. Tarvitaan kärsivällisyyttä, ihmisten vakuuttamista, vakuuttumista ja sitä, että ihmisiä kärsivällisesti muistutetaan rokottamisen hyödyistä. Jos kaikki noudattavat ohjeita, saadaan hyvä tulos.
Lääkärinvälineisiin kuuluivat myös rokotusveitset. Kuva: Timo Huvilinna / Helsingin yliopistomuseo.
Rokonistutus, rokote ja voitettu sairaus
Aluksi isorokkoa torjuttiin niin sanotulla rokonistustuksella eli variolaatiomenetelmällä. Lievästi sairastuneiden rokkorakkuloista otettiin rokotetta, joka siirrettiin sellaisenaan terveeseen. Välineenä saattoi olla vaikka terävä suutarinneula, jonka avulla rokossa käytetty puuvillalanka vedettiin peukalon ja etusormen välissä olevan ihon lävitse. Rokonistutuksen idea oli siinä, että tauti tuli lievänä ja sairastunut sai immuniteetin. Aina tämä ei kuitenkaan onnistunut, vaan tauti tulikin vaikeana ja rokonistutuksen saanut kuoli. Ruotsi-Suomessa ensimmäinen rokonistutus tehtiin vuonna 1754. Ajatusta levitti innokkaasti pappi ja taloustieteilijä Anders Chydenius.
Varsinaisen isorokkorokotuksen keksi englantilainen lääkäri Edward Jenner 1790-luvulla. Hän huomasi, että karjapiiat, jotka saivat lypsäessään lehmärokon, eivät sairastuneet isorokkoon vaan lievempään lehmärokkoon, joka ilmeni ihottumana käsissä. Lehmärokkovirus antoi siis immuniteetin myös isorokolle. Yhteydestä lehmään ja lehmärokkoon tulee myös rokotteen nimi: englanniksi rokote on vaccination ja lehmä latinaksi vacca. Suomessa ensimmäinen isorokkorokote annettiin vuonna 1802. Ensimmäinen lukkarin suorittama rokotus tapahtui Nauvossa seuraavana vuonna.
Vuosien 1885–1890 aikana Suomessa siirryttiin pakolliseen isorokkorokotukseen. Isorokkorokotuksista luovuttiin vuonna 1951, mutta vapaaehtoisia rokotuksia sai vielä 1970-luvulla. Viimeinen isorokkoepidemia Suomessa oli vuonna 1936. Vuonna 1980 Maailman terveysjärjestö (WHO) julisti isorokon hävitetyksi maailmasta.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tämä kolahti: Noora Mattilan tietokirja keskustelusta rokotekriittisen amerikkalaisanoppinsa kanssa on sitkeä yritys ylittää maailmankuvien kuilu
Hyvä elämäLopulta suurin ero löytyi perusluottamuksesta ja sen taustalla olevista elämänkokemuksista.
