Suvi Auvinen kiinnostui karhukaisista luettuaan kuuhun lähetetyistä otuksista. Hän matkusti niiden perässä ympäri maailmaa ja osallistui jopa tulivuoritutkimusretkelle. Hänet kuvattiin Helsingin Talvipuutarhassa vuonna 2023. Kuva: Joonas Brandt
Toimittaja Suvi Auvinen rakastui dinosauruksia vanhempaan eläinlajiin, joka selviää lähes mistä vain – ”Karhukaiset ovat antaneet minulle paljon toivoa”
Kun olosuhteet muuttuvat elinkelvottomiksi, karhukainen voi odottaa vuosia syvässä horroksessa. Suvi Auvista ilmiö muistuttaa hänen puolisonsa masennuksesta ja saa pohtimaan, onko pelkkä selviytyminen elämistä.
Mitä yhteistä on karhukaisella ja Jeesuksella? Se, että molemmat nousivat kuolleista.
Tarkennuksena: Jeesuksen ylösnousemus on uskonasia, mutta karhukainen alkaa touhuta vaikka viiden pakastimessa vietetyn vuoden jälkeen, kunhan se ensin sulaa.
Nallemaisen söpöjä, korkeintaan 1,5 millimetrin mittaisia karhukaisia elää maapallon joka kolkassa. Niitä leijuu ympärilläsi nytkin.
Nämä mikroskooppiset eläimet alkoivat kiinnostaa toimittaja ja kirjailija Suvi Auvista, kun hän törmäsi uutiseen suuren pesukoneen kokoisesta Beresheet-luotaimesta. Se iskeytyi kuuhun 11. huhtikuuta 2019. Yhdysvaltalainen yrittäjä Nova Spivack oli omin lupinensa ujuttanut luotaimen kyytiin epoksihartsiin pakattuja karhukaisia. Niiden oli arveltu sietävän kuun olosuhteita, kuten hapettomuutta ja säteilyä.
Oliko kuussa nyt elämää? Ja miten pienten kuuasukkien kävisi? Tällaisia kysymyksiä Auvinen pohti, ja karhukaisten kohtalo itketti.
Karhukaisen pienuudessa piilee voimaa
Suvi Auvinen perehtyi karhukaisiin kuuden vuoden ajan. Hän luki valtavasti, haastatteli tutkijoita, katsoi videoita ja matkusti niiden perässä Hollantiin, Saksaan, Puolaan, Japaniin ja Ruotsiin. Hän osallistui tieteelliseen karhukaissymposiumiin ja retkikuntaan, joka etsi kadonnutta karhukaislajia tulivuorelta.
Karhukaiskiinnostuksesta syntyi tietokirja Maailman viimeinen eläin (Gummerus 2026), jossa Auvinen koittaa selvittää, miten jokin niin pieni voi olla niin kestävä. Teos laajenee karhukaisten maailmasta kriiseistä selviytymiseen sekä ihmisten ja muun luonnon suhteeseen.
Karhukainen tunnetaan englanniksi nimillä water bear ja moss piglet, eli vesikarhu ja sammalpossu. Se viihtyy kosteassa ympäristössä. Suurennetussa ja värjätyssä kuvassa on Paramacrobiotus craterlaki -karhukaislajin yksilö sammalessa. Kuva: Science Photo Library
Auvinen kohtasi karhukaiset kunnolla Ruotsissa vuonna 2024, kun hän pääsi tutkijan 400 kertaa suurentavan mikroskoopin ääreen.
Sammalnäyte kihisi elämää. Pienet olennot vaelsivat kahdeksalla pullealla jalallaan niin runsaslukuisina, että niitä oli vaikea laskea. Eläinten kärsämäiset suuosat hamuilivat ympäriinsä.
– Se oli mieletön kokemus.
Karhukainen voi olla maapallon viimeinen eläin
Jos ihmiskunta tekee maapallosta elinkelvottoman itselleen ja lähes kaikelle muulle, toivo elämän jatkumisesta saattaa levätä karhukaisen pienillä, pulleilla harteilla. Karhukainen voi selvitä olosuhteista, jotka ovat tuhoisia muulle elämälle.
Karhukaiset saattavatkin olla viimeisiä eläinlajeja, jotka säilyvät maapallolla elossa – koetteleepa planeettaa sitten ilmastokriisi tai asteroidin törmäys.
Selviytyminen yhdistetään usein voimaan ja suuruuteen, mutta evoluution näkökulmasta selviytymisen salaisuus on sopeutumisessa. Karhukaiset ovat sopeutumisen mestareita: ne ovat eläneet maapallolla yli puoli miljardia vuotta, kun ihmisen noin 300 000 vuoden historia on silmänräpäys.
”Rakkauden kaksoiskäsky kehottaa rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään. Maailmankuvamme muuttuisi, jos yrittäisimme ulottaa lähimmäisenrakkauden vähän laajemmalle. Entä jos myös ne eläimet, joita emme näe, ovat lähimmäisiämme”, Suvi Auvinen kysyy. Kuva: Liisa Valonen, Gummerus
Karhukainen horrostaa, ihminen masentuu
Elinkelvottomassa ympäristössä karhukainen vajoaa kryptobioosiin eli äärimmäisen syvään horrokseen, jossa sen elintoiminnot pysähtyvät.
– Kryptobioosissa karhukainen menee ikään kuin stand by -tilaan odottamaan olosuhteiden paranemista, Suvi Auvinen sanoo.
Kun Auvinen miettii tuota tilaa ihmisen näkökulmasta, se muistuttaa häntä syvästä masennuksesta. Vertaus on henkilökohtainen, sillä hänen puolisonsa sairasti masennusta karhukaiskirjan tekemisen aikaan.
Auvinen kuvaa kirjassa, miten puoliso vajosi sisäiseen pimeyteensä: ”Hän istui hämärässä sängyllä ja soitti kitaralla mollivoittoista kappaletta. Kerroin, mitä olin päivän aikana lukenut karhukaisten kryptobioosin ihmeistä, ja hän totesi katsettaan nostamatta, että horrostila kuulostaisi hyvältä.” Vertaus jäi Auvisen mieleen.
Karhukaiset vievät perimmäisten kysymysten äärelle
Palataan vielä ylösnousemukseen. Varhaisissa karhukaistutkijoissa oli pappeja ja muita kristittyjä miehiä, joita vaivasi ajatus siitä, että karhukainen näytti heräävän kuolleista kuin Jumalan poika. Heitä askarrutti myös, mihin karhukaisen sielu menee kryptobioosin aikana.
Valistusajan filosofi Voltaire kirjoitti vuonna 1776 karhukaisia tutkineelle katoliselle papille Lazzaro Spallanzanille näin: ”Olen ymmälläni, herra, kaikista sieluista ja omastani; olen kuitenkin jo kauan sitten vakuuttunut luonnon luojan mittaamattomasta ja tuntemattomasta voimasta. Olen aina uskonut hänen voivan antaa kyvyn tuntea, ajatella ja muistaa mille tahansa valitsemalleen olennolle.”
Karhukaisten kyky selviytyä äärimmäisissä oloissa on saanut Suvi Auvisen pohtimaan, millainen elämä on tavoittelemisen arvoista.
– Meidän vastuullamme on tavoitella kaikille kukoistusta, ei pelkkää selviytymistä.
”Karhukaiset vievät perimmäisten kysymysten äärelle: missä kulkee elämän ja kuoleman raja”, Suvi Auvinen miettii. Kuva: Joonas Brandt
Auvinen ajattelee, että karhukaiset ja ihmiset ovat muutakin kuin lihaa, verta, luita ja sähköimpulsseja.
– En ole varma sielun olemassaolosta, mutta jos ihmisellä on sielu, niin sitten on karhukaisellakin.
Karhukaiset ovat porskuttaneet eteenpäin joukkosukupuuttojen keskellä, vailla tietoa siitä, mitä niiden ympärillä tapahtuu.
– Karhukaiset ovat antaneet minulle paljon toivoa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Voiko ilman luontoa olla onnellinen? Orava-elokuva haastaa ihmisen kaikkivoipaisuuden
Hyvä elämäKäsikirjoittaja ja ohjaaja Markus Lehmusruusu havahtui pohtimaan, voiko keinotekoinen maailma tehdä ihmisen onnelliseksi.
