Toimittajalta: Me too -kampanja murtaa häpeää ja se on hyvä alku

Toimittajalta: Me too -kampanja murtaa häpeää ja se on hyvä alku

Seksuaalisesta häirinnästä kertova kampanja osoittaa, kuinka paljon häpeää kokemuksiin liittyy. Hiljaisuuden kulttuurista hyötyvät tekijät.

Kouraisuja suoraan haaroihin, takapuolen puristelua, kättä reidelle, irstaita kommentteja ulkonäöstä, ehdottelua. Julkisissa liikennevälineissä, töissä, baarissa, harrastuksissa, sukujuhlissa, kadulla. Netissä nopeasti levinnyt Me too -kampanja on tuonut esiin tutulta kuulostavia tarinoita. Näin se menee: meitä naisia ahdistellaan, kaikenikäisinä, kaikenlaisissa tilanteissa – yhtään miesten ja muunsukupuolisten kokemaa häirintää väheksymättä.

Ennen näyttelijä Alyssa Milanon twiitistä lähtenyttä Me too -kampanjaa naisten kokemaa häirintää on tehnyt näkyväksi muun muassa amsterdamilainen opiskelija Noa Jansman. Hän julkaisi Instagram-tililllään selfieitä, joissa poseerasivat Jansmanin lisäksi häntä kadulla häirinneet miehet. Se, että moni suostui kuvaan, osoittaa, etteivät miehet nähneet käytöksessään mitään väärää.

Häpeä on raskas taakka, usein raskaampi kuin viha. Sitä kannetaan yksin ja se ylläpitää kulttuuria, joka sulkee suut.

Somekampanjat ovat muistuttaneet siitä, että häirintää tapahtuu kaikkialla meidän silmiemme edessä. Se ei ole asia, jotka tekevät jotkut ja jossain kaukana, vaan monet meidän lähellämme ja meidän ympyröissämme. Isät, kollegat, veljet, naapurit, aviomiehet, pojat, sählykaverit, papit, valmentajat ja isoisät. Tekijät ovat todennäköisesti ylpeitä siitä, että Suomi on tasa-arvon mallimaa, mutta eivät silti ole aina taanneet naiselle edes perustavaa laatua olevaa oikeutta, oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen.

Pelkästään omassa somekuplassani esiin tulleet häirintäkokemukset ovat karua luettavaa. Niiden valossa häirinnän rajaa käsittelevät "eikö naiselle saa enää mitään sanoa" -saivartelut tuntuvat irvokkailta, niin ilmeisiä ja selkeästi väärin häirintätapaukset ovat. Erityisen surullista ja raivostuttavaa on kuitenkin se häpeän määrä, mikä ahdistelukokemuksiin liittyy. Moni kokemus on nyt kerrottu ensimmäistä kertaa. Niihin liittyy paitsi häpeää, myös itsesyytöksiä. Tilanne on tullut yllättäen, sanat ovat juuttuneet kurkkuun. Miksi en saanut huudettua, että lopeta? Miksi en kertonut muille? Oliko se edes väärin, vaikka pahalta tuntui? Onko takapuolen puristaminen huumoria, jota vain minä en ymmärtänyt?

Häpeä on raskas taakka, usein raskaampi kuin viha. Sitä kannetaan yksin ja se ylläpitää kulttuuria, joka sulkee suut. Kaiken lisäksi se on turhaa. Mikään ei oikeuta häirintää, hävetä kuuluisi vain tekijän.

Somekampanjat eivät poista häirintää maailmasta, mutta ne voivat rikkoa hiljaisuuden ja häpeän kulttuuria. Ehkä jonkun on nyt helpompi kertoa kokemastaan eteenpäin, ehkä joku uskaltaa ensi kerralla mennä väliin. Ehkä joku miettii, kuinka nöyryyttävältä häirintä tuntui ja kuinka kauan sen kokenut asian vielä muistaa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi