Vaittinen: Kirkko onnistui digiloikassa – seuraavaksi tarvitaan jalkautumisloikka

Vaittinen: Kirkko onnistui digiloikassa – seuraavaksi tarvitaan jalkautumisloikka

Seurakunnat toimivat tulevaisuudessa yhä enemmän vapaaehtoisvoimin. Nyt olisi hyvä sauma ottaa vapaaehtoisista ilo irti.

Korona-aika on vienyt seurakuntien toimintaa voimallisesti nettiin. Kirkon digiloikka on saanut paljon huomiota. Mutta onnistuisiko seurakunnilta myös muunlainen ennakkoluulottomien kokeilujen loikka?

Eri tahoilla mietitään kuumeisesti, mitä kokoontumisrajoitusten höllentäminen tarkoittaa seurakunnissa. Järjestetäänkö jumalanpalveluksia siten, että ne ovat kaikille avoimia? Paljonko seurakuntalaisia saa olla samaan aikaan kirkossa?

Yli 70-vuotiaat ja muuten riskiryhmiin kuuluvat seurakunta-aktiivit ovat nyt syystäkin allapäin – kirkot avataan, mutta he eivät saisi mennä niihin.

Kirkon kyky tehdä nopeita liikkeitä on korona-aikana jo todistettu. Jumalanpalveluksia ja hartauksia on alettu striimata nettiin, on siirretty kokoukset ja pienryhmienkin toimintaa sähköisille alustoille. Varmaankin messuvideoinnit ovat tulleet jäädäkseen, vaikka rajoitukset poistuvat ja väkeä saa taas päästää kirkkoon.

Kirkko ottaa sellaisenkin rohkean loikan, että korona-aikana alettaisiin matalalla kynnyksellä ja kokeilla uudenlaisia kokoontumisia. Voisiko testata toteuttaa monia lyhyitä jumalanpalveluksia eri kellonaikoihin yhden pääjumalanpalveluksen sijaan? Entä miten seurakuntien elämä voisi näkyä netin lisäksi enemmän myös kaupunkikuvassa ja näin tavoittaa yhteyttä, lohtua ja hengellisyyttä etsiviä ihmisiä?

Voisiko seurakunta lähettää lähialueiden pihoille veisuuttajia laulattamaan toivevirsiä vaikkapa kitarasäestyksellä?

Onnistuisiko vaikkapa järjestää sunnuntaisin monta lyhyttä jumalanpalvelushetkeä lähipuistossa? Jos työntekijäresurssit eivät riitä monen pienen messun toteuttamiseen sunnuntaisin, joka seurakunnassa on paljon osaavia seurakuntalaisia, jotka voisivat olla eri messutehtävissä. Monelta heistä luonnistuisi esimerkiksi pitää saarnan tyyppinen puhe. Vapaaehtoiset voisivat huolehtia myös minimessujen musiikista.

Entä onnistuisivatko esimerkiksi virsiseurat – turvaetäisyydet huomioiden – bändin säestyksellä Malmin lentokentällä, liikunnalliset kirkkohetket Töölönlahdella, Taizé-hartaudet kirsikkapuistossa, varttikirkot Rautatientorilla, perheiden soppakirkot leikkipuistoissa tai ympäri kaupunkia liikkuvat esirukous- ja sielunhoitokioskit? Nyt olisi hyvä hetki tarttua lennokkaisiinkin ideoihin ja miettiä, olisivatko ne oikeasti mahdollisia.

Ja ikäihmiset, he, jotka usein ovat aktiivisimpia seurakuntien jumalanpalveluskävijöitä – miten heille voisi vaikkapa kodin tai palvelutalon pihamaalle viedä palan seurakuntayhteyttä?

Voisiko seurakunta lähettää lähialueiden pihoille veisuuttajia laulattamaan toivevirsiä vaikkapa kitarasäestyksellä?

Raamattupiiriläiset voisivat käydä pihassa jututtamassa turvaetäisyyksin istuvaa pientä ikäihmisten ryhmää. Pyöräilevät papit, diakonit tai diakonissat voisivat kiertää pitämässä minihartauksia.

Tai voisiko vaikka kesän isosia ja riparilaisia lähettää kesän kuluessa laulamaan Punaisen veisukirjan lauluja karanteenissa oleville?

Kokeiluista saattaisi jäädä pysyväksi jotakin sellaista, mikä tavoittaisi uusia ihmisiä ja loisi pohjaa seurakunnan tulevaisuudelle sekä sen väistämättä aiempaa vapaaehtoisvetoisemmalle hartaus- ja jumalanpalveluselämälle.

Nyt tarvitaan vain avoimuutta ideoille ja vapaaehtoispanoksen vastaanottamiselle.

Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi