Vaittinen: Haudanhiljaiset kadut eivät tarkoita, että myös Jumala olisi kaukana

Vaittinen: Haudanhiljaiset kadut eivät tarkoita, että myös Jumala olisi kaukana

Koronaviruksen muotoinen varjo on laskeutunut maamme ylle. Onneksi emme jää sen alle yksin.

Näinä päivinä mieleeni on noussut eräs kevätpäivä vuosien takaa. Olin silloin lukiolainen, elämäni keväässä. Aurinko paistoi ja odotin kesäloman koittamista.  

Eräs keväinen päivä vähän ennen vappua vaihtui iltaan. Isäni sai äkillisen, vakavan sairauskohtauksen. Äitini tilasi ambulanssin. Olimme hädissämme. 

Näin heti, että nyt isä taistelee hengestään. Tilanne oli todella vakava.  

Ennen kuin lähdimme ajamaan autolla ambulanssin perässä sairaalaan, kirjaimellisesti putosimme äidin kanssa polvillemme lattialle ja huusimme ääneen Jumalaa: ”Älä ota vielä tätä rakasta ihmistä pois meiltä! Älä jätä meitä!” 

Tänä keväänä koronaviruksen muotoinen varjo on laskeutunut maamme ylle.  

Olen saanut viestejä tutuistakin ihmisistä, jotka ovat joutuneet viruksen takia sairaalaan, jotkut jopa taistelleet hengestään. Ankean, lumettoman talven jälkeinen kaunis ja odotettu kevät tuntuu vaihtuneen painajaiseksi, josta haluaisi välittömästi herätä. Odotamme epätietoisina, mitä tulee tapahtumaan. Iskeekö virus meihin? Selviämmekö? Miten tästä eteenpäin? 

Huulilleni nousee usein rukous: ”Jumala, älä jätä meitä”! 

Kukaan ei liiku. Ulkona on hiljaista.

Tänä pääsiäisaikana pääsiäisen tapahtumat tuntuvat lähes ironisella tavalla konkretisoituvan.  

Kärsivä Kristus, joka kulkee vääjäämättömästi kohti kuolemaansa. Haudanhiljaisuus, joka laskeutuu ristin ylle. Kukaan ei liiku. Ulkona on hiljaista. 

Tuona keväisenä yönä ajoimme äitini kanssa haudanhiljaisessa yössä ambulanssin perässä kohti sairaalaa tietämättä, onko rakkaamme enää elossa. Vaikka epätietoisuus ahdisti, silti jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui, että Jumala on kanssamme. Kävi miten hyvänsä, Jumala ei jättäisi meitä.  

Sydän hakaten, kädet vapisten avasimme sairaalan ensiavun oven.  

Vakava, mutta silti toivoa herättävä hoitajan ääni kertoi, että isä selviäisi luultavasti hengissä. Hän oli ehtinyt ajoissa saamaan apua. Tuska vaihtui helpotukseksi ja suureksi iloksi, vaikka taistelua oli vielä edessä.  

Isä toipui ja sai vielä vuosia lisää elinaikaa – hyviä vuosia – ennen kuin nukkui pois uskossa vapahtajaansa. 

Toisen päivän haudanhiljaisuus vaihtui kolmannen päivän aamuna mykistävään valoon. Haudalle tulleet Jeesuksen ystävät saivat vastaansa enkelin. He kuulivat uutisen, joka sai heidät haukkomaan henkeään.  

Jumala ei ollut sittenkään jättänyt heitä.  

Jeesus Kristus oli herätetty kuolleista. 

Haudanhiljaisuus kaupungin kaduilla ei tarkoita sitä, että Jumalakin olisi poissa.  

Siellä, missä ihminen putoaa tuskansa alla polvilleen, Jumalan voima kannattelee. Ylösnoussut Kristus kulkee hiljaisen kevään matkaa kanssamme. Hän ojentaa haavoitetun, lempeän kätensä sille, joka heittäytyy polvilleen tuskansa takia.  

”Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää.” 

 

Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi