Vaittinen: Kun ikäihmiset kuolevat, jäävätkö työntekijät yksin pönöttämään kirkkoon?

Vaittinen: Kun ikäihmiset kuolevat, jäävätkö työntekijät yksin pönöttämään kirkkoon?

Luterilaisessa kirkossa on nyt aika miettiä, mitä pitää tehdä, että kirkko ei kuole pystyyn.

Nyt kun kirkot taas voidaan avata, on kiinnostavaa nähdä, keitä jumalanpalveluksiin tulee. Messukävijöistä suurin osa on yleensä ikäihmisiä, joten melko tyhjää kirkoissa lienee, mikäli heitä ei uskaltaudu paikalle. Monin paikoin kirkoissa käy valitettavasti yhä vähemmän työikäisiä, nuoria aikuisia ja lapsiperheitä.

Seurakunnan yksi keskeinen tuntomerkki on kokoontuminen jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle. Kun tämän päivän ikäihmiset eivät enää ole messuissa, ketä siellä käy? Kohta me työntekijät pönötämme kirkossa keskenämme – eikä meitäkään lopulta ole enää varaa palkata.

Konfirmaatiot, jouluaaton hartaudet ja Kauneimmat joululaulut keräävät tilapäisesti kirkot täyteen. On hienoa, että moni, joka ei muuten käy kirkossa, tulee paikalle edes joskus.

Pitkäaikaisessa sitoutumisessa keskeisiä tekijöitä ovat yhteisöllisyys ja innostavat vapaaehtoistehtävät. Itsekin menin aikanaan – ennen pappeuttani – kotiseurakuntani toimintaan mukaan, koska kotikirkolla oli lämmin ja ystävällinen yhteisö. Seurakunnassa oli myös valmiutta toteuttaa erilaisia ideoita, joita tuli seurakuntalaisilta.

Monien näkökulmasta luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämä on edelleen jähmeää ja työntekijäkeskeistä. Pääkaupunkiseudulla syntyy kuitenkin luterilaisen kirkon ulkopuolelle ja liepeille jatkuvasti pieniä seurakuntia ja kristillisiä yhteisöjä. Niihin väkeä vetävät muun muassa lämpimät ihmissuhteet, yhteisöllisyys, vapaaehtoisten arvostaminen, rukous ja usein myös nuorekas musiikki.

Nyt luterilaisen kirkon seurakunnissa olisi aika katsoa kymmenen vuoden päähän.

Nyt luterilaisen kirkon seurakunnissakin olisi aika katsoa kymmenen vuoden päähän ja kysyä: mitä voimme – rukouksen lisäksi – tehdä nyt, että kirkkomme ei kuole pystyyn?

Jokaisella alueella asuu ihmisiä, jotka antaisivat panoksensa seurakunnan toiminnan kehittämiseen, jos vain annetaan tilaa. On muusikoita, jotka tulisivat vapaaehtoisesti soittamaan messubändiin. On seurakuntalaisia, jotka pitäisivät mielellään puheita, saarnoja, raamattuopetuksia ja alustuksia. On etsijöitä, jotka kaipaisivat omannäköisiään tehtäviä, hengellistä matkakumppanuutta ja kosketusta seurakuntaan.

Joka seurakunnan tulisi valtuuttaa ainakin yksi työntekijöistään – sellainen, jolla on taito rohkaista ihmisiä käyttämään lahjojaan – mieluiten kokoaikaiseen yhteisönrakentajan tehtävään. Toki myös seurakuntalaisen voi valtuuttaa rakentamaan yhteisöllistä messua, mikäli työntekijäresurssit eivät riitä.

Olisi aika kutsua koolle seurakuntalaisia, jotka olisivat valmiit käärimään hihat ja tekemään jotakin yhteisöllisemmän jumalanpalveluselämän eteen.

Ja perinteisen kello kympin messun uskollisille puolestapuhujille voi todeta, että sunnuntaiaamupäivän jumalanpalveluksesta ei tarvitse luopua ja sen voi säilyttää juuri sellaisena kuin se on. Sen ohelle voisi silti rakentaa vaikkapa sunnuntai-iltapäivään tai -iltaan nuorempienkin seurakuntalaisten näköistä jumalanpalveluselämää.

En näe mitään estettä, miksi tällaiselle ei voisi antaa enemmän sijaa, etenkin kun seurakuntien tulevaisuus on uhattuna.

Kyse on uskalluksesta, luottamuksesta, tahdosta ja luovuudesta.

Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi