Vaittinen: Kirkolla on tarjota arvaamaton positiivinen tekijä, joka on mukana piinassa ja rakkaudessa
Kirkon työssä minua puhuttelee eräänlainen ”faktori X”. Se on läsnä, kun muistisairas yhtyy kostein silmin lapsuutensa virteen tai tuoreen isän silmäkulmaan nousee kyynel kasteveden koskettaessa vauvan päälakea.
Ensimmäisenä työpäivänäni seurakuntapappina kierrän hautausmaan krematoriossa. Kymmenittäin arkkuja vieri vieressä. Valkoisia arkkuja, puunvärisiä arkkuja, kaikki lähes samanlaisia. Henkilökunta liikuskelee hiljaisen arvokkaasti. Kunnioittavasti.
Tällainen aloitus olisi hyvä oikeastaan kaikille työnsä alkutaipaleella oleville, olipa työ mikä hyvänsä. Se muistuttaa ainakin minua sitä, että jokainen ihminen on täysin samalla viivalla. Tämän tulisi määrittää myös omaa suhtautumistamme kaikkiin lähimmäisiin. Kukaan ei ole arvokkaampi toista. Olipa ihminen miten oppinut, rikas tai kuuluisa, lopulta hänen maallinen tomumajansa makaa kuitenkin arkussa.
Papin työtä opetellessani olen useasti miettinyt, miten päädyinkään tällaiseen tehtävää, jossa kohtaan väistämättä paljon kuolemaa ja surua.
Olen tullut siihen tulokseen, että erityisesti kaksi asiaa ovat saaneet minut hakeutumaan papiksi.
Toinen niistä on juuri ihmisten kohtaaminen ja palveleminen. Niiden perustana kristinuskon keskeinen opetus siitä, että jokainen on samanarvoinen. Kirkkona meidän tulee elää yhdessä seurakunnan kanssa, kulkea vierellä ilossa ja surussa, tarjota ja kehittää apua ja taistella erityisesti heikompien puolesta Kristuksen esimerkkiä seuraten.
Näen, miten tärkeää saattoväelle on se, kun joku kannattelee tilannetta kunnioittavasti.
Toinen syy on ”tuntematon positiivinen tekijä”, yllättävä X-faktori, joka kirkolla on tarjota. Tuo arvaamaton positiivinen tekijä on armon ja pyhän lohduttava kosketus keskellä arkea – ja keskellä kipua ja kärsimystä.
Kun pyhä koskettaa toista ihmistä, myös pappina pääsen osalliseksi jostakin ihmeellisestä.
Ajattelen, että pappina minun tehtäväni ei ole tuomita eikä tuputtaa. Minulla ei myöskään ole vastauksia kaikkeen. Usein on vain paljon kysymyksiä.
Koen, että tehtäväni on myötätuntoisesti palvella ihmisiä ja pitää mahdollisuuksien mukaan esillä myös tuota tuntematonta positiivista tekijää, Jumalan valtakunnan näkökulmaa.
Tuntematon tekijä on läsnä, kun pidän hartautta palvelutalossa ja muistisairas aivan kuin herää ja yhtyy kostein silmin lapsuutensa virteen.
Taivaallinen tekijä hipaisee, kun kastevesi koskettaa vauvan päälakea ja tuoreen isän silmäkulmaan nousee kyynel.
Pyhä koskettaa, kun ihminen, joka on valtavassa tuskassa, poikkeaa hetken mielijohteesta kirkkoon ja minulla on juuri silloin aikaa kuunnella häntä. Keskustella. Kysyä, että rukoillaanko vielä asian puolesta. Ja kun ihminen lähtiessään sanoo, että tuskan taakka ei paina enää niin paljon.
Ja kun joskus harvoin täysin odottamattani saankin tietää, että rukoukseen onkin vastattu ihmeellisellä tavalla.
Ja palattuani taas kerran sinne siunauskappelille siunaamaan jonkun vainajan hänen viimeiselle matkalleen, näen, miten tärkeää saattoväelle on se, kun joku kannattelee tilannetta, kunnioittavasti.
Itse koen, että minua niissä tilanteissa – ja muutenkin – kannattelee tuo tekijä X. Pyhän kosketus, häivähdys rakkaudesta, lohdutus tuskan keskellä. Toivo armollisesta Jumalasta. Jeesuksesta, joka tuntee jokaisen tuskan.
Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Vaittinen: Hymyilevä tartuttaa hymyn, ei koronaa – ”Edes kaikki tutut ihmiset eivät enää tervehdi”
PuheenvuorotKosketuksen merkityksen ymmärtää vasta, kun ei voi koskettaa.