Vaittinen: Seurakunnan toimintaa pidetään ”omana” vain, jos se on työntekijän ideoimaa – ja sekös vapaaehtoisia väsyttää

Vaittinen: Seurakunnan toimintaa pidetään ”omana” vain, jos se on työntekijän ideoimaa – ja sekös vapaaehtoisia väsyttää

Seurakunta on ennen kaikkea erilaisten ihmisten yhteisö, ei kirkkoherran tai pappien klubi.

Tein hiljattain havainnon: vaikka olen pappi, olen sydämeltäni enemmänkin seurakunnan vapaaehtoinen.

Ennen pappeuttani toimin pitkään vapaaehtoisena seurakunnassa. Seurakuntalaisena koin hyviä hetkiä työntekijöiden kanssa, mutta myös ymmärtämättömyyttä.

Seurakunnan ydin ja sydän on erityisesti se väki, joka tahtoo toimia juuri siinä alueellisessa seurakunnassa tai yhteisössä.

Olen kuitenkin havainnut, että jos vapaaehtoiset kehittävät vaikkapa uudenlaista messutoimintaa, seurakunnan rakenteet eivät välttämättä jousta siten, että toiminnalle annettaisiin oikeasti mahdollisuus.

Kirkossa toimintaa voidaan pitää ”oikeana” tai ”omana” vain silloin, kun se on työntekijöiden ideoimaa. Vapaaehtoisten visioita esimerkiksi jumalanpalveluselämään liittyen ei välttämättä oikeasti kuunnella. Heitä saatetaan pitää riesana.

Välillä on jopa onnistuttu karkottamaan taitavia ja sitoutuneita vapaaehtoisia – heitä, jotka antavat huippuosaamistaan veloituksetta seurakunnan hyväksi.

Vaikka vapaaehtoislähtöinen toiminta olisi juuri sitä, mitä kirkossa nyt tarvitaan – nuoria aikuisia, työikäisiä, lapsiperheitä kokoavaa ja sitouttavaa – siihen ei satsata riittävästi. Ei välttämättä löydy uskallusta lopettaa jotakin, joka on hiipunut jo vuosia sitten, ja vapauttaa näin resursseja uudelle toiminnalle.

Pahinta on, jos seurakunta tuntuu virastonhajuiselta järjestelmältä, joka on jonkin byrokraattisen tahon määrittelemä.

On harvinaista, että vapaaehtoiset pääsisivät esimerkiksi oikeasti vaikuttamaan aloittamaansa toimintaa koskeviin päätöksiin.

Kirkossa työntekijöiden määrää joudutaan vähentämään, mutta työtä riittää. Hengellinen etsintä ja diakoninen tarve eivät lopu. Kirkoille on käyttöä.

Vapaaehtoisten johtamiseen tulisi satsata myös työntekijäresurssein. Rekrytoinneissa tulisi etsiä myös sellaisia työntekijöitä, joilla on taito valmentaa ja laajentaa vapaaehtoisverkostoa sekä rakentaa yhteisöä.

Kirkon tulevaisuus on vapaaehtoisissa – eri alojen osaajissa ja ammattilaisissa, jotka ovat valmiita antamaan osaamistaan ilmaiseksi seurakunnan rakentamiseen.

Seurakunnan ydinolemus on aluelähtöinen, elävä, sykkivä, kasvava ja kuunteleva. Papin puolestaan tulisi olla ennen kaikkea hengellinen paimen, mutta myös kutsuja ja varustaja, joka kokoaa ideoita, löytää lahjoja ja valtuuttaa vapaaehtoisia.

Pahinta on, jos seurakunta tuntuu virastonhajuiselta järjestelmältä, joka on jonkin byrokraattisen tahon määrittelemä, tarkkaan rajattu ja tiukasti johdettu, josta puuttuu sydän ja jonka toimintamallit vaikuttavat kiveen hakatuilta.

Seurakunta ei ole vain kirkkoherran seurakunta tai pappien seurakunta.

Se on ennen kaikkea erilaisten ihmisten yhteisö. Seurakunta ovat ihmissuhteet ja jokaisen yhteisön jäsenen suhde Jumalaan. Seurakunta ovat lahjat, joita Jumala on antanut.

Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi