Venho: Olisipa tässä ajassa tilaa Jumalan hullujen neroudelle
Kun Antoni Gaudi valmistui arkkitehdiksi, koulun johtaja ei ollut varma, onko hän hullu vai nero. Uuden luominen on aina riski.
Pakenen hellettä Palma de Mallorcan katedraaliin, jonka katossa riippuu erikoinen ilmestys: massiivinen, moneen suuntaan ulottuva seppele. Se muistuttaa yhtaikaa lasten askartelutyötä, modernia, kantaaottavaa taideteosta ja hilpeää joulukoristetta. Se on katedraalin restaurointiin 1900-luvun alussa osallistuneen Antoni Gaudin luomus, jota alkuun kritisoitiin. Takoraudasta ja paperimassasta tehty Kristuksen orjantappurakruunu ei monien mielestä ollut kyllin arvokas katedraaliin kullan ja loiston keskelle. Entä kirkon sivulaivassa sijaitseva Gaudin alttari, oliko se sovelias? Sen luo astuessa tuntuu kuin hiippailisi metsän kallioluolaan, jonka halkeilleilla seinillä kasvaa vihreää ja sinistä. Se on hämmästyttävän ajaton: muinainen ja tuore.
Kun Gaudi vuonna 1878 valmistui arkkitehdiksi Barcelonassa, koulun johtajan kerrotaan sanoneen: “Olemme antaneet todistuksen joko hullulle tai nerolle, aika näyttää, kummalle.” Kun arkkitehdin arvostus nousi, hyväksyivät kritisoijat vähitellen myös Kristuksen orjantappurakruunun Palmassa.
Poimin alttarin vieressä olevasta korista rukouslappusen, joka kehottaa kiitollisuuteen. Kiitollisuus tosiaan hulmahtaa ylitseni, kun istun kirkonpenkkiin: kiitos, että saan nähdä tämän katedraalin. Se muistuttaa tärkeistä asioista. Kuten siitä, miten rakastuin Gaudiin.
Oli kuvaavaa, että eläviä yksityiskohtia pursuava Sagrada Famiglia oli ollut keskeneräinen yli kaksisataa vuotta. Se on yhä kesken.
Kun nuorena reppureissasin Barcelonaan, Gaudin suunnittelema Sagrada Famiglia teki järisyttävän vaikutuksen. Luin, että arkkitehti otti työhönsä vaikutteita muun muassa puun kasvusta. Hänen rakennustensa muodot näyttivät orgaanisilta, yhtaikaa pehmeiltä ja kestäviltä, kaartuilevilta ja moniulotteisilta kuin elävä luonto.
Orgaaninen arkkitehtuuri. Se kiinnosti heti. Mitä olisi orgaaninen kirjoittaminen, mietin, kun katselin rakennustelineitä Sagrada Famiglian seinustalla. Kirjoittaminen, joka kasvaisi luonnon voimasta, kehittyisi piittaamatta ajan maneereista? Voisiko kaikessa tekemisessä tavoitella samaa leikkiä ja vapautta? Oli kuvaavaa, että eläviä yksityiskohtia pursuava Sagrada Famiglia oli ollut keskeneräinen yli kaksisataa vuotta. Se on yhä kesken. Miten tuollainen työ voisi edes valmistua? Orgaaninen luomus ei pääty, se on jatkuvassa muutoksessa ja jatkaa liikettään kokijan mielessä.
Nousen kirkonpenkistä ja vaellan katedraalin hämärästä ihmisiä kuhisevalle aukiolle. Ajattelen Gaudin kaltaisia Jumalan hulluja tässä ajassa, ihmisen olemusta ja tilaa kaventamaan pyrkivien suurvaltajohtajien maailmassa. Voi vain toivoa, että nykypäivän gaudit saavat tehdä työtään. Uuden luominen on aina riski, hyppy ilman turvavaljaita. Ilman sellaisia hyppyjä ihmiskunta ei pysy elossa.
Kirjoittaja on kirjailija, joka asuu ja kirjoittaa metsän reunassa, remonttia kaipaavassa talossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Venho: Mieli on markkinoiden halutuinta tavaraa – omasta rauhasta on pidettävä visusti huoli
Puheenvuorot Kolumnisti"Pää alkoi tuntua asemahallin aulalta, jonka läpi vaelsi luvuton ja värikäs kulkue kanssaihmisiä."
