Venho: Mitä järkeä on tarpoa yksin Gobin autiomaassa?

Venho: Mitä järkeä on tarpoa yksin Gobin autiomaassa?

"Suurin syy maailmanmatkailuuni on se, että matkoilla huomaa kerta toisensa jälkeen, miten hyviä ihmiset ovat", sanoo kirjailija Bartlomiej Majzel.

Olen runofestivaaleilla Ptujissa, Sloveniassa, minne on kutsuttu runoilijoita ympäri maailmaa. Kuuntelen, miten puolalainen Bartlomiej Majzel kertoo kirjoittamisestaan ja maailmanmatkoistaan. Hän on näitä pakkomielteisiä matkustajia, joille vapaus on kaikki kaikessa. Hän ei pelkää riskinottoja. Majzel on muun muassa kävellyt yksin Saharan ja Gobin autiomaiden halki. – Yksin? – Joo, minulla oli kartta.

Ajattelen autiomaan hiljaisuutta. Yötä, joka laskeutuu hiekkakenttien ylle. Miestä yksin tähtitaivaan alla. Mitä se on? Matteuksen evankeliumissa Jeesus joutuu autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi: autius on piina, kirous joka sulkee sisäänsä, eristää maailmasta. Miestä koetellaan: testataan, pysyykö usko lujana. Majzelkin halusi haastaa itsensä, koetella rajojaan ääriolosuhteissa. Mutta kenties hiekkaerämaassa oli samalla turvassa omien ajatustensa kanssa: yksinolo on myös lohtu ja suoja. 

Tämä ihmisten kohtaaminen, aito ajatusten, kokemusten ja tunteitten vaihto, on tärkeintä elämässä.

Olen itse viettänyt nyt festivaaleilla monta päivää ihmisten kanssa aamusta iltaan. Keskustelut alkavat aamuyhdeksältä aamiaisella ja jatkuvat iltaan asti. Runoja, puhetta, runoja. Kuulen, että koko Pohjois-Amerikan kirjallisuudentutkimus on obsessoitunut huolenpidon käsitteestä. Että Kroatiassa moni potee Jugoslavia-nostalgiaa. Että kun kohtaamme, vaihdamme keskenämme paitsi ajatuksia, myös atomeita ruumiista toiseen. Puhun. Kuuntelen eri kieliä. Miten heprea taipuu Agi Misholin suussa, kun hän kertoo vanhempiensa olleen Auschwitzin keskitysleirillä. Miltä Yin Wangin kiinankielinen runo kuulostaa: ihmeellinen, aaltoileva laulu, nousut ja laskut, sihahdukset ja terävät kirjaimet.  

Olen vakuuttunut siitä, että tämä ihmisten kohtaaminen, aito ajatusten, kokemusten ja tunteitten vaihto, on tärkeintä elämässä. Mutta tiedän myös, ettei sitä jaksa, ellei pääse välillä purkamaan emotionaalista kuormaa yksinäisyydessä, järjestämään ajatuksiaan, kysymään: kuka minä olen, mitä itse ajattelen. Tarvitsen paljon hiljaisuutta. Ehkä hiljaisuuden retriitti odottaa minua taas syksyllä, siinä kohdassa vuotta, jolloin pimeä lisääntyy ja mieli kääntyy sisäänpäin? 

Palataan Ptujiin, väkeä täynnä olevaan valaistuun huoneeseen. – Suurin syy maailmanmatkailuuni on se, että matkoilla huomaa kerta toisensa jälkeen, miten hyviä ihmiset ovat. Se antaa toivoa, sanoo Bartlomiej Majzel ja hymyilee yleisölle. Kun on tarponut autiomaassa, jaksaa katsoa toista silmiin.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi