Gospel Power on yksi suomigospelin suurista nimistä. Se toimi 1980-luvulla alun perin helluntailiikkeen yhteydessä, mutta kotiseurakunta irtisanoutui bändistä. Yhtye päätti uransa vuonna 1988 toteutetun suuren Suojatie-musikaalin jälkeen. Yhtye teki comebackin vuonna 2019. Kuva: Markus Perko/Studio Monstreriluola kirjasta Suomigospelin tarina
”Vielä suurempi kuin valtava” – Näillä sanoilla suomigospelin tarinan kirjoittanut Ariel Neulaniemi kuvaa sen merkitystä evankeliumin asialle
Vaikka rokki ja sähkökitarat herättivät pahennusta, suomigospelista tuli kiinteä osa suomalaista hengellisyyttä. Missä saarna ei koskettanut, musiikki puhui.
Suomalaisen gospelin suurimmat artistit kokoontuvat 24. elokuuta Tampereelle. Nokia-areenalla järjestetään Glow-festivaali, jossa soittaa suomalaisten suuruuksien lisäksi legendaarinen yhdysvaltalainen Petra-yhtye osana 50-vuotiskiertuettaan.
Samaisilla festivaaleilla julkistetaan myös toimittaja Ariel Neulaniemen kirjoittama Suomigospelin tarina (Kirjapaja). Nimensä mukaisesti kirja kertoo suomigospelin historian 1950- ja 1960-luvuilta nykypäivään ja esittelee samalla sen tärkeimmät tekijät ja kappaleet.
Kuten kirjastakin ilmenee, itse gospelin tarina alkaa vielä paljon kauempaa: afroamerikkalaisten orjien lauluista. Niihin oli hengellisen sanoman lisäksi piilotettu kapinahenkeä, kuten esimerkiksi reitti, jota pitkin pääsisi orjuudesta pakoon.
– Orjat alkoivat ensiksi laulaa valkoisten hymnejä omalla tavallaan ja sitten tehdä omia lauluja, jotka eivät olleet vielä ollut populaarimusiikkia, mutta toki lähtökohtana valtavirran musiikille. Siitä ei ollut pitkä hyppäys bluesiin, ”holy bluesiin” sekä ragtimeen, swingiin ja rock’n rolliin. Kaupallinen gospel alkoi Thomas A. Dorseyn hypättyä bluesmuusikon jakkaralta mustan gospelkuoron johtajaksi, Neulaniemi kertaa.
Termi ”gospel” on peräisin anglosaksisesta termistä ”God Spell”, joka tarkoittaa hyvää tarinaa. Kreikan kautta gospel suomennetaan evankeliumina eli ilosanomana. Yhdysvalloissa käytetään kristillistä sanomaa sisältävästä populaarimusiikista termiä Contemporary Christian Music (CCM).
Bass´n Helenin basisti Mikko Oinonen ja kitaristi Mikael Lindell vauhdissa. Kuva: Elina Ihalainen, kirjasta Suomigospelin tarina
Suomessakin voitaisiin käyttää termiä kristillinen populaarimusiikki. Tyylilajeja siihen mahtuu valtavasti rokista, metallista ja popista rappiin, teknoon ja danceen. Suomigospel on kuitenkin Neulaniemen mukaan monien suussa hyväksi havaittu nimitys kuvaamaan ilmiötä.
– Yhdistäviä tekijöitä ovat suomalaisuus ja sana gospel eli evankeliumin asialla ollaan.
Nuorten yhteislaulukulttuuri syntyi ensin
Alkuaihioita suomigospeliin löytyy jo 1950-luvulta, jossa helluntailiikkeen parissa perustettiin hengellisiä lauluryhmiä. Helsinkiläisen Käpylän seurakunnan nuortenillassa esitettiin vuonna 1958 ainakin jazzia, kenties jopa rokkia. Kirkkoherra sai kuulla kritiikkiä rytmimusiikin päästämisestä kirkkoon ja teki selväksi, ettei moinen enää toistu.
Varsinaisesti suomigospel alkoi yhteislaulukulttuurin ja uuden kristillisen, nuorille suunnatun populaarimusiikin myötä 1960-luvun alussa.
– Juhani Forsberg käänsi saksalaisia lauluja suomeksi. Niitä esittämään hän perusti Lauttasaaren seurakunnan nuorisopastorina Gutzeit Singers -yhtyeen yhteislauluja säestämään. Lauluja työstettiin Nuoren seurakunnan veisuja -vihkoon, kunnes yhteislaulamista vahvisti aina vuodesta 1970 alkaen julkaistu Nuoren seurakunnan veisukirja eli ripareilta tuttu Punainen laulukirja, Neulaniemi kertoo.
Pro Fide on suomigospelin pitkäikäisin bändi, jonka ensimmäinen kokoonpano syntyi vuonna 1966. Sen jälkeen siinä on soittanut kymmeniä soittajia, muun muassa Mikko Kuustonen. Bändi toimii Suomen Raamattuopiston yhteydessä. Vuonna 2012 oli yhtyeen historiassa ensimmäistä kertaa tilanne, että kukaan sen jäsenistä ei ollut vielä edes syntynyt silloin, kun se perustettiin. Kuvassa nykykokoonpanon laulusolisti Ossi Mäki-Reini. Kuva: Markos Perko/kirjasta Suomigospelin tarina
Evankelisella herätysliikkeellä oli yhteisten laulujen lisäksi myös omat yhteislaulut, joita Sleyn ensimmäinen nuorille suunnattu lauluyhtye Henkselit esitti muun muassa Evankelisilla musiikkimessuilla 1970-luvun alussa. Myös muiden herätysliikkeiden laulukirjojen tai lauluvihkojen avulla nuoret kerääntyivät laulamaan esimerkiksi Lapsuuden uskoa tai Seurakuntalaivaa.
– Yhdysvalloissa populaarikulttuuri oli suunnattu ja määritetty kaupallisesti nuorille. Tämä toistui muissakin länsimaissa kuten Suomessa. Niinpä populaarimusiikin lauluja alkoi ilmaantua myös kristillisistä piireistä. Helluntaipuolella oli omat lauluyhtyeet Reijosta & Tapanista alkaen, luterilaisella puolella Heikki Laitisen ja tulevan Espoon piispan Mikko Heikan tekemät kappaleet. Pian tuli Pro Fide, Dominicones ja ennen kaikkea Jaakko Löytty, joka sanoitti nuoren arkitodellisuutta ja toiveita kristillisen vakaumuksen kautta.
Hengellistä väkivaltaa nuoria ilosanoman viejiä kohtaan
Siitä tarina siis alkoi, vaan ei ilman vastarintaa ja kompastuskiviä. Niistä Ariel Neulaniemi kertoo kirjassaan esimerkkejä. Ikävä kyllä kaikki ei edes mahtunut kirjaan. Esimerkiksi Leo Mellerin Rock-kirjan ja Seinäjoen helluntaiseurakunnan nuorisotiimin Rock’n Rollin maailma c-kasetin seuraukset jäivät Suomigospelin tarina -kirjan kansien ulkopuolelle. Kummassakin väitettiin rock-musiikin olevan sielunvihollisen toimintaa. Kasetilla soitetaan rock-kappeleita takaperin ja väitetään, että niissä kuuluu salaisia viestejä
Hänen mukaansa kritiikki oli todellisuudessa makuasia ja sen ajan salaliittoteoriaa, joka hengellistettiin. Ikävästi toimivat myös seurakuntaneuvostot, jotka 1970-luvulla eivät päästäneet Pro Fidea esiintymään, koska nämä olivat sähköistäneet soittimensa.
– Oli hengellistä väkivaltaa nuoria ilosanoman viejiä kohtaan, kun jotkut esittivät Jeesus-rockin olevan saatanasta. Esimerkiksi helluntailiikkeen juhannuskonferenssissa 1986 torstain myöhäisillan tilaisuus oli otsikoitu “Kristus vai rock”. Gospel Powerin lisäksi erityisesti Heureka sai kokea tämän nahoissaan.
– Onneksi osa noina vuosina saaduista avohaavoista on arpeutunut virallisten anteeksipyyntöjen ja takaisin lavalle kutsumisten muodossa, Neulaniemi kertoo.
Kannattaa kuunnella musiikki ja sanoitukset oikeinpäin ja tehdä vasta sitten johtopäätökset.
Neulaniemi toteaa, että ”mitä tulee musiikin eri tyylilajeihin, klassisempi ilmaus on mielletty vähemmän syntisenä”. Tämä kertoo enemmän ihmisestä kuin musiikista.
– Kaikki me voimme määritellä toisemme syntisiksi monistakin syistä, mutta aina olisi hyvä aloittaa itsestä. Toki rockelämään voi kuulua monenlaista ja epäkohdista voidaan puhua. Ei musiikin tyyli tee siitä sen syntisempää. Ei lanteella pyörivä hulavannekaan ole syntinen – se on muovia. Kannattaa kuunnella musiikki ja sanoitukset oikeinpäin ja tehdä vasta sitten johtopäätökset.
Heureka toi sanoitustyylillään uutta ilmettä helluntaigospeliin, yhtye pyrki välttämään itsestäänselvyyksiä ja Jumala-sanan turhaa toistoa. Tästä eivät kaikki tykänneet. Heureka lopetti vuonna 2015, mutta teki lyhyen comebackin vuosina 2015–2016. Kuva elokuussa 2024 ilmestyvästä kirjasta Suomigospelin tarina.
Musiikki ulottuu persoonan syvyyteen asti
Mikä on ollut suomigospelin merkitys kirkolle, seurakunnille, seurakuntien nuorisotyölle ja evankeliumin asialle?
– Vielä suurempi kuin valtava. Musiikki on kieli. Sun ristis voimaan tai Itketkö sinäkin Jumala ovat olleet joillekin ainoita linkkejä Jumalaan. Kun biisit kuulee uudestaan, ilmassa leijuu nostalgian lisäksi muutakin kuin kynttilät. Jos Jumala on elävä ja rakkaus, Hän kyllä osoittaa hyvyytensä tiukan paikan tullen. Musiikki on siinä monesti persoonan sisimpään asti ulottuva elementti.
Neulaniemen mukaan musiikki on kieli, joka toimii fiilisten, tunteiden ja muistojen tulkkina ja myös pysäyttäjänä.
– Pelkkä lause summittaisesta kappaleesta voi laittaa liikkeelle sisäisen vallankumouksen ihmisessä, Neulaniemi sanoo.
Suomigospelin sisällä on välillä taitettu peistä siitä, miten suoraa ja evankelioivaa musiikin pitäisi olla, mikä rooli yhteiskunnallisella sanomalla on ja riittääkö, että laulaa ihmisen arjesta alleviivaamatta koko Jumalaa. Neulaniemen mukaan monenlaiselle kerronnalle on tilaa ja tarvetta. Olennaista on, että tekee itselleen luontevaa ja siten rehellistä musiikkia.
Exitin laulajana ja lauluntekijänä toimii Pekka Simojoki, kuvassa toinen vasemmalta. Yhtye on tässä keikalla Hollannissa vuonna 1987. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti syyskuussa 1987 Espoon Karakallion koulun salissa. Vuonna 2017 keikkoja oli kasassa jo tuhat. Kuva on kirjasta Suomigospelin tarina.
Voisiko sanoa, että suomigospel on olennainen osa myös rippikoulujen menestystarinaa? Ainakin moni biisi on päätynyt siellä ahkerassa käytössä olevaan Punaiseen laulukirjaan.
– Eräs seurakuntia 1970–80-luvuilla kiertänyt kirkkoherra totesi kirjani taustahaastatteluissa, että nämä biisit loivat kuvaa Jumalasta ja jäivät elämään. Tässä on tapahtunut itseään ruokkiva kehä. Esimerkiksi Pekka Ruuskalle Punainen laulukirja oli hänen Beatlesinsä. Sitten hän perusti seurakuntanuorissa bändinsä ja päätyi lopulta sooloartistiksi, jonka materiaalia päätyi samaiseen kirjaan. Samoin kävi Pekka Simojoelle ja Jaakko Löytyllekin, Neulaniemi mainitsee.
Vaikka suomigospelin historia on ollut melko miehinen, on joukossa myös merkittäviä naispuolisia tekijöitä. Outi Terho oli 1980-luvulla yksi harvoista naisartisteista, joka teki sekä omia soololevyjä että yhteistyötä miespuolisten artistien kanssa. Hän asuu miehensä Lee Müllerin kanssa Itävallassa ja on tehnyt sieltä käsin noin 2 000 konserttia 15 maassa, kertoo Neulaniemi kirjassaan. Anna-Mari Kaskinen on sanoittanut monia Pekka Simojoen lauluja. Nina Åström on tunnettu suomenruotsalainen hengellisen musiikin esittäjä. Popkantelisti Ida Elina soittaa myös gospelia ja on mukana Glow-festivaalilla.
Miten musiikki löytää kuulijansa?
Takavuosina oli runsaasti erilaisia isoja musiikkitapahtumia, kirkko-, koulu- ja nuorteniltakeikkoja, nyt niitä on vähemmän. Miten uusi hengellinen musiikki löytää yleisönsä nyt?
– Olennainen kysymys, jossa vastauksen ratkaisija ei ole enää keikkoja tilaava nuorisotyöntekijä. Nuorisokulttuuri on jakautunut eikä bändejäkään enää perusteta entiseen tapaan. Suomigospel on kasvanut aikuiseen ikään, jolloin kohderyhmä on jo mopoikäisen vanhempi, joka pystyy myös maksamaan keikoista.
Tässä on Neulaniemen mukaan keikkoja järjestävien ohjelmatoimistojen rako laittaa pyörä kulkemaan uudessa maastossa. Sen lisäksi hengellisen musiikin tekijät toki toivovat yhteistyötä seurakuntien ja miksei myös ei-hengellisten tahojen kanssa.
– Kysyntää pitää olla ja se syntyy vain hyvän musiikin kautta. Lisäksi vaaditaan verkostoja, tiedottamista ja markkinointia, sanoo Neulamäki ja huomauttaa, että suomigospelilla on myyty myös Tavastia täyteen.
Tässäpä olisi Jumalan mentävä aukko.
Entä nuoret, kiinnostaako heitä enää suomigospel ja jos niin millainen musiikki?
– Jos kysymys oli ennen, minkälainen musiikki iskee, nyt pitäisi kysyä, että missä musiikki iskee. Näin ollen mennään musiikintekijöitä ajatellen epäkiitolliselle alueelle, lyhyiden musiikkiklippien sekametsään. Nykyään moni kappale löytää uomansa Tiktokin bulkki-karkkina ja tarjonta on aika lailla sataprosenttisesti ei-hengellistä. Tässäpä olisi Jumalan mentävä aukko. Jos Jaakko Löytty olisi nyt 17-vuotias, laittaisiko hän Kala-Pekkansa uimaan Tiktokissa vastavirtaan? Onneksi kristityt nuoret saavat itse keksiä tämän ja toivonkin heille luovaa rohkeutta kokeiluun.
Park 7 -yhtyeen muodostavat Miika Luomaranta, Miika Lamminmäki ja Tuukka Luomaranta.
Suomigospelilla on mahdollisuuksia myös maailmalla. Viime aikojen ykkösesimerkki tästä on Neulaniemen mukaan vuonna 2008 perustettu kristillinen pop-punk-yhtye Park7.
– Kun yhtye alkoi laulaa myös englanniksi, se sai isoja kiinnityksiä kristillisiin tapahtumiin ulkomailla. Esimerkiksi elokuussa 2019 Park7 avasi isoja CCM-nimiä keräävän Soulfest-tapahtuman päälavan Yhdysvalloissa. Koronapandemian jälkeen yhtye on jakanut isoja lavoja suurimpien kristillisen populaarimusiikin esittäjien kanssa Big Church Festival -tapahtumassa Englannissa sekä Festival United -tapahtumassa Tsekissä ja Festival Lumen -tapahtumassa Slovakiassa. Suomessa yhtye on tehnyt myös klubikeikkoja. Radiosoittoa yhtye on saanut YleX:ssä. Muita vastaavia yhtyeitä ei nyt ole.
Korjattu kuvatekstiä 25.7. klo 15.25. Kuvassa ovat Mikko Oinonen, basso ja Mikael Lindell, kitara, eivät Markku Ollikainen ja Mikael Lindell.
Ariel Neulaniemen oma bändi teki kaksi levyä
Ariel Neulaniemellä on vankat juuret suomigospelissa. Mikä sai hänet kirjoittamaan aiheesta kirjan?
– Minua pyydettiin tähän kunniatehtävään. Olin hieman aiemmin muuttanut pääkaupunkiseudulta Seinäjoelle enkä pystynyt jatkamaan aiemmassa duunissa. Ohjelmatoimisto Kristallin pomo Johanna Vauto heitti idean kirjasta. Saimme kirjalle kustantajaksi Kirjapajan. Suuri mahdollistaja oli Radio Dein mittainen musiikillinen massakauteni Radio Dein toimittajana ja sen lisäksi uteliaisuus sekä into, Neulaniemi kertoo.
Neulaniemi on itsekin gospelartisti, joka on tehnyt bändinsä Ariel & The Supremosin kanssa kaksi levyä. Bändi lopetti toimintansa vuonna 2009, mutta kaipuu musiikin esittämiseen jäi. Tuliko bändi ensin ja radio sen jälkeen vai päinvastoin?
– Tein ala-asteella ekat biisini. Soitin pianoa ja rumpuja ja tykkäsin laulaa. Yläasteella päädyin isosiskoni tavoin Kurikan seurakuntanuorten iloisen värikkääseen joukkoon. Siellä oli bändikämppä ja soittotaitoisia kavereita. Radiokipinä tuli katsottuani vuosina 1988–91 Keskiyön kutsu (Midnight Caller) -televisiosarjaa, joka sijoittui radiokanavalle.
Suomigospelin tarinan kirjoittanut Ariel Neulaniemi on toimittaja, jolla on itselläänkin ollut gospelbändi. Kuva: Jani Laukkanen
Vuonna 2004 Neulaniemi muutti sekä musiikki- että radiokipinän rohkaisemana pääkaupunkiseudulle, opiskeli radioalaa ja perusti yhtyeen. Toiminta loppui, kuten monella muullakin gospelmuusikolla siihen, että perhettä ja keikkailua oli vaikea sovittaa yhteen. Harrastus odottaa Neulaniemen mukaan pöytälaatikossa lasten pesästä muuttamista. Studioon hänellä on kova palo, sillä biisejä syntyy edelleen.
Nyt hän tekee toimittajan työtä maakuntalehdessä. Parhaillaan ovat kuitenkin työn alla myös viimeiset jaksot suomigospelin historiaa käsittelevään sarjaan Radio Deille. Dei on hänen mukaansa ollut tärkeä kanava gospelmusiikille, sillä siellä on annettu tilaa myös uusille artisteille. Osasta heistä, kuten Juha Tapiosta on tullut suuren yleisön suosikkeja myös maallisella puolella.
Viisi merkityksellisintä suomigospel-biisiä Ariel Neulaniemen mukaan
Tarvo Laakson Krusifiksin juurella: ”Tässä on rockin asenne ja evankeliumin keskeinen sanoma Heikki Silvennoisen kitarasoololla höystettynä. Mitä muuta voi toivoa?”
Jaakko Löytyn Toisen päivän iltana: ”Miten kukaan voi tehdä näin kaunista melodiaa? Kaihoisaa melodiaa tukee sanoma, joka on totta monelle Jumalaa ja Jeesusta etsivälle. Jeesusta näy missään, kun hauta on tyhjä. Tähän oli toki syynsä, mikä avautuu Löytyn muissa kappaleissa.”
Jukka Leppilammen Jumalan valtakunta tulee: Suomi-gospelin Leonard Cohen vaihtoi akustisen vaihteen rock-silmään, jonka jälkeen sanoman julistus ärsytti jopa Suomen Kuvalehden ja muiden lehtien toimittajia. Syystäkin. Tätä biisiä vinyyliltä soittava neulakin kuulemma pomppii, koska meininki on niin kova.”
Tarvo Laakso, Jukka Leppilampi, Jaakko Löytty ja Pro Fide. Kuvat: Markus Perko, Santtu Perkiö, J. Lehtikangas
Pekka Ruuskan Kuljeta ja johda: ”Tämä kappale tulee jossain vaiheessa vielä virsikirjaan. Kirkon tapauksessa viimeistään vuonna 2267. Tämä on klassikko. Yksinkertainen, mutta kappaleen toivomusten sekaan on vaivaton yhtyä. Ruuska teki kappaleen Jaakko Löytyn kanssa.”
Pro Fiden Ristin luona: ”Tämä on yhtyeen suosituin kappale, jonka on säveltänyt Jukka Salminen ja sanoittanut Erkki Leminen. Nimenomaan yhtyeen eniten myydyn vuoden 1997 Live-levyn versio on kaunis ja tunnelmaltaan hartaampi. Tämä on kuulunut myös Nuoren seurakunnan veisukirjaan eli tullut mukaan yhteislaulukulttuuriin.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helsingissä esiintyvän Coldplayn lauluista voi bongata viittauksia uskontoon – yhtyeen solisti Chris Martin varttui uskonnollisessa perheessä
Hyvä elämäKristillinen maailmankuva näytti nuoresta Chris Martinista mustavalkoiselta, mutta yhdessä laulamisen merkitys avautui hänelle jo varhain.
