Ketola: 60-vuotissyntymäpäivät yllättivät – miten olen yhtäkkiä jo tässä kohdassa elämääni?
Väitin syntymäpäivilläni, että tuntuu suunnilleen samalta kuin eilen. Se ei ole totta.
Täytin eilen 60 vuotta. Miltä nyt tuntuu, tyttäreni kysyi. Suunnilleen samalta kuin eilenkin, taisin nokkelasti vastata. No, ei se ole ihan totta.
Kuudenkympin täyttämiseen – niin kuin yleensäkin tasakymmenvuotissyntymäpäiviin – liittyy aina symbolisesti suurempi merkitys kuin muihin merkkipäiviin. Niihin liittyy paitsi oman historian ja tärkeiden elämäntapahtumien muistelemista myös eteenpäin katsomista, esimerkiksi sen miettimistä, mitä vielä haluaisi saada elämässään aikaan. Historiaa työkseni opettavana ja tutkivana mielessäni pyörii useita mahdollisia tutkimusaiheita työurani loppuvaiheiksi.
Tunne ajan käsittämättömän nopeasta juoksusta on varmaan hyvin yleinen kokemus. Miten minä nyt yhtäkkiä olen jo tässä kohdassa elämääni?
Mietin usein ihmetellen sitä, millainen ihmisten virta omassa elämässäni on ollut.
Sain vastikään pikkuserkultani tuliaisiksi heidän perheensä vanhoja, digitoituja kaitaelokuvia. Niistä yhdessä olen minäkin kolmivuotiaana paljasjalkana kesälaitumilla. Vaimoni sanoi tunnistavansa elokuvasta niskani.
Olen aina ollut hyvin kiinnostunut kuulemaan ja lukemaan tietoja lapsuudestani, ja olenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että äitini on aikanaan ahkerasti kirjannut asioita elämästäni ”Elämän aamun auetessa” -nimiseen lapsuusmuistokirjaan. Sen sain omakseni eilen.
Itse asiassa koko lapsuuteni aikakausi eli 1960-luku on minusta erityisen kiehtova myös tutkimuksellisista syistä. Ajanjaksoon liittyy yksi lempielokuvistani, saksalaisen Edgar Reitzin 13-osainen sukukronikka Die Zweite Heimat, joka sijoittuu 1960-luvun Müncheniin ja Berliiniin. Paitsi ajankuvana se koskettaa minua myös ystäväpiirin syntymisen ja hajoamisen kuvauksena.
Mietin usein ihmetellen sitä, millainen ihmisten virta omassa elämässäni on ollut. Edesmenneiden sukulaisten haudoilla käydessäni yritän kuvitella, millaisia ihmisiä he ovat olleet, mitä tehneet ja ajatelleet.
Syntymävuotenani 1963 pelkoa ja ahdistusta herätti kylmän sodan aikainen suurvaltojen nokittelu. Kuuban kriisi oli melkein johtanut ydinsotaan edellisvuonna. Nyt pohdin, onko maapallo enää elinkelpoinen, kun täytän 70 tai 80 vuotta. En aio kuitenkaan vaipua epätoivoon!
Kirjoittaja on juuriltaan eteläpohjalainen, mutta lehvästöltään helsinkiläinen kirkkohistorian dosentti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ketola: Toteutin unelmani ja aloitin italian opiskelun – kieltä opiskellessa oppii paljon muutakin
PuheenvuorotKatolisesta kirkosta ja paaviudesta kiinnostuneelle italia on tärkeä kieli, mutta on taidosta muutakin hyötyä.