Kolumni: Lemmikin kuolema sai minut oivaltamaan jotain tärkeää myös ihmismenetyksistä
Minun on pidettävä kaikkiin läheisiini sellaiset välit, joiden kanssa olisin valmis elämään tai kuolemaan, mikäli toinen meistä menehtyisi, Linda-Maria Raninen kirjoittaa.
Menetin rakkaan marsuni edellisenä maanantaina, ja viikko on kulunut surullisissa merkeissä. Kirkko ja kaupunki teki pari vuotta sitten jutun lemmikin menettämisen aiheuttamasta surusta. Siinä nostettiin esille, kuinka rakkaan eläimen kuolema saattaa nostaa pintaan surua myös aiemmista menetyksistä.
Itse olen kokenut tähänastisen elämäni läheisimmät ihmismenetykset, isäni ja ystäväni kuoleman, muutaman vuoden sisällä, ja samassa ajassa olen menettänyt myös kolme marsuani. Tunnistan, että erityisesti viikko sitten menehtyneen marsun kuolemassa on paljon sellaisia piirteitä, jotka muistuttavat minua läheisten ihmisten poismenosta. Näitä ovat muun muassa kuoleman äkillisyys ja sen tapahtuminen keskellä kuuminta kesää.
Jos viimeinen näkeminen tai kosketus on ollut kiireinen, johtuu se todennäköisesti siitä, että läheinen on ollut osa arkeamme.
Hirvein tunne, joka yhdistää kaikkia menetyksiäni on sisuskaluja kalvava syyllisyys. Tapahtumien kelaaminen ja itsensä ruoskiminen miettimällä kuumeisesti, mitä olisin voinut tehdä toisin. Viikon ajan olen tietoisesti yrittänyt päästä eroon tuosta itsensä kiduttamisesta.
Sen sijaan, että mietin puhelua, viestiä, silitystä tai sylitystä joka jäi tekemättä, yritän miettiä kaikkia niitä jotka tein. Marsuillani on ollut minun luonani kaikkea mitä ne ovat tarvinneet. Ruokaa, tilaa, lajitoveri ja ihmisiä, jotka olemme tehneet parhaamme pitääksemme ne terveinä ja turvassa. Isäni kanssa me saimme isä–tytär-suhteemme kuntoon, ja ystäväni viimeinen sana minulle oli ”kiitos”.
Isäni ja ystäväni lisäksi olen menettänyt tuntemiani ihmisiä, jotka eivät enää kuolemansa aikaan ole olleet osa elämääni. Näitä suurimmaksi osaksi päihdemaailmaan liittyviä menetyksiä on tapahtunut vuosien varrella lähes kolmekymmentä.
Kuolemat, jotka olen elämäni aikani kohdannut, ovat saaneet minut sisäistämään elämän rajallisuuden. Minun on pidettävä kaikkiin läheisiini sellaiset välit, joiden kanssa olisin valmis elämään tai kuolemaan, mikäli toinen meistä menehtyisi. Ajatus on kaunis, ja se on auttanut minua arvostamaan elämää eri tavalla.
Viikon sisällä olen kuitenkin pohtinut sitä, että tässäkin asiassa saa olla itselleen armollinen. En voisi elää pitäen läheisiä ihmisiä tai eläimiä itsestäänselvyytenä, mutten myöskään halua pelätä jatkuvasti heidän menettämistään.
Ihannemaailmassa en muuta tekisikään kuin halaisin läheisiäni sen minkä marsujen silitykseltä kerkeäisin. Mutta elämään kuuluu epätäydellisyys, riidat, asioiden unohtelu ja niiden lykkääminen. Jos viimeinen näkeminen tai kosketus on ollut kiireinen, johtuu se todennäköisesti siitä, että läheinen on ollut osa arkeamme ja arki on useinkin hektistä. Loppujen lopuksi arjen keskeltä löytyvät myös ne kaikista kauneimmat muistot.
Jäin miettimään edellisen kappaleen alkua, jossa puhuin läheisten halaamisesta ja marsujen silityksestä. Tuo ihannemaailma taitaa olla minun käsitykseni taivaasta.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Linda-Maria: Suruaikana ei ole oikeita sanoja, on vain oikeita tekoja
PuheenvuorotPizzan tilaaminen ja eläinvideoiden lähettäminen voivat olla paras tapa kunnioittaa toisen surua.
