Kolumni: Olenko pilannut lapseni pysyvästi?
Jani Toivola puntaroi, mikä on hemmottelua ja mikä turvallista vanhemmuutta.
Minulla on tunnustus. Valmistan edelleen joka aamu aamiaisen 11-vuotiaalle tyttärelleni alusta loppuun. Voitelen leivät ja katan pöydän kauniisti, satoi tai paistoi. En vain lätkäise kuivaa paahtoleipää lautaselle vaan valmistan aamiaisen huolella. Saan käsittämätöntä tyydytystä, kun asettelen pienelle muumilautaselle lajitelman erilaisia hedelmiä ja marjoja ja toiselle lautaselle kaksi paahtoleipää avokadolla höystettynä. Reunalle muutama kirsikkatomaatti ja kurkkua. Ehkä kylkeen vielä smoothie ja pilli. Kun aamiainen on valmis, käyn rapsuttamassa tytärtäni korvan takaa ja kuiskaan, että herätys.
Kirjoitin taannoin Instagramiin päivityksen näistä meidän yhteisistä aamuistamme. Kirjoittaessa iski häpeä. Mitä ihmiset ajattelevat siitä, että edelleen voitelen lapseni leivät? Laitoin tekstin lomaan huomautuksen, että saan varmasti vielä myöhemmin karvaasti maksaa tästä tavastani ja että lapsestani kasvaa tämän myötä todennäköisesti yksilö, joka ei osaa aikuisena keittää edes kananmunaa. Julkaisin päivitykseni ja jäin odottamaan julkista nuhtelua.
Mutta sainkin vastaani valtavan ryöpyn sydämiä ja kannustusta. ”Voih, nuo hetket menevät niin nopeasti! Tee vain leivät ja tasoittele avokadot rakkauden nimissä”, ”Avokadoleipien hinta tulee olemaan se, että vielä aikuisenakin tyttäresi muistelee näitä aamuja ja niihin leipiin ladattua rakkautta”.
Ihmiset jakoivat tuokioita omista aamuistaan. Oli vanhempia, jotka joutuvat lähtemään töihin ennen lapsen heräämistä ja silti tekevät aamupalan valmiiksi. Oli vanhempia, joiden lapset ovat jo aikuisia ja jotka antaisivat mitä vain, että saisivat edelleen voidella leipiä. Oli katumusta leivistä, joita ei tullut voideltua. Eräs vanhempi oli menettänyt lapsensa ja antaisi mitä vain, jos saisi vielä kerran viedä aamiaisen lapselle sänkyyn kuten heillä oli ollut tapana.
Tasoitan lapseni tietä avokadoleivällä aina, kun se on mahdollista.
Luin päivityksiä ja annoin itkun tulla. Itku ei ollut purkautuvaa häpeää vaan helpotusta siitä, että muut näkivät vanhemmuudessani jotain kaunista. Vanhemmuus on salakavalaa. Jossain syvyyksissä lymyää aina pelko siitä, että on jotenkin pysyvästi pilannut oman lapsensa. Tapa, jota olin itse pitänyt liiallisena hemmotteluna, olikin jonkun toisen silmissä hyvää ja turvallista vanhemmuutta.
Olen itse sukupolvea, jolle ehkä keskivertoa vähemmän voideltiin leipiä. Pärjääminen oli vahvasti ajan hengessä. Äitini oli myös yksinhuoltaja, eikä hänellä ollut monia niistä etuoikeuksista, joista saan nyt itse nauttia.
Eikä huolta. Meidänkin arjessamme on paljon törmäyksiä. On kohtia, joissa lapseni joutuu todennäköisesti kannattelemaan kohtuuttoman paljon asioita. Kaiken sen lomassa tasoitan lapseni tietä avokadoleivällä aina, kun se on mahdollista. Kananmunat hän keittää itse.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Laita nyt se puhelin pois!
PuheenvuorotTotuus on, että ajaudumme helposti perheenä vellomaan epämääräisessä laitesumussa, josta välillä haparoiden kurottaudumme toisiamme kohti, kirjoittaa Jani Toivola.
