Kolumni: Sinulle, joka jännität lapsesi rippikoulua
Rippikoulu on vanhemmille irrottautumisen paikka ja mahdollisuus uuteen yhteyteen, sanoo Hilkka Olkinuora.
”Uusii ystävii. Hyvää ruokaa. Söpöi äijii. Paljon vapaa-aikaa. Vähä Jeesusta. Pääsee kummiksi.”
Joka rippikoulu alkaa kysymyksillä siitä, mitä nuoret riparilta toivovat. Vastaukset ovat tuttuja jo omilta ripareiltamme, ajalta ennen vedenpaisumusta.
Aina on mukana myös se uhmakas, jonka syy tulla riparille on ”rahaa” tai ”mopo”. Juuri hän osoittautuu usein opetuksen ytimistä syvästi kiinnostuneeksi haastajaksi.
Meidän vanhempien on vaikea tislata nuorten toiveista esiin rippikoulun virallisia tavoitteita, jotka löytyvät esimerkiksi kirkon nettisivulta tai kirkkojärjestyksen uumenista. Tarkalla kuulolla muksun murjaisuista löytyy kuitenkin tuttu kaipaus yhteisyyteen ja turvallisuuteen, elämän merkitykseen, pyhyyden ja ilon kokemiseen – eli samoihin asioihin, joita me aikuiset itsellemmekin toivomme, vaikkemme kehtaa sitä sanoa. Mutta rippikoulu voisi olla se sanomisen paikka.
Rippikoulu jännittää vanhempia. Lasta ei enää häpäistä julkisesti, kun ulkoläksy ei suju, mutta me istuudumme vanhemmuusvuosiemme jalkapuuhun. Nyt kaikki näkevät, millaisia isiä ja äitejä olemme olleet. Tungemmekin leirireppuun rukoukset: Anna hänen pärjätä! Anna meidän selvitä!
Samalla kysymme: Miten kirkko tukee meitä? Millainen on vastuupappi? Mitä oppia siellä opetetaan? Upotetaanko lapsi oudon uskontulkinnan uhriksi?
Älä tule vierailupäivänä häpäiseen mua.
Murrosikä on henkisesti ja fyysisesti nerokas valinta rippikouluajaksi. Siihen kuuluu myös aikuissuhteiden uusi arviointi. Yhtäältä meistä on päästävä irti: ”Älä tule vierailupäivänä häpäiseen mua.” ”Ette sit ainakaan nolot tuu ehtoolliselle.” Toisaalta irrottautuminen omille siiville pelottaa ja sattuu.
Neuvoni vanhemmille on: Tietysti menet. Näytä, että välität. Ja jos leiriltä palaaja on merkillisen vaiti, ja juhlien iloinen lärpätys vain vaivaa, anna hänelle tilaa.
Leirin johtajana ollessani pyysin vanhempia tuomaan vierailupäivänä lapsuudenkuvan, jota katsoen he kirjoittivat näille kirjeet. Nuoret avasivat ne nukkumaan mennessään
En ole eläessäni nähnyt mitään yhtä sydämeenkäypää kuin näiden kirjeiden lukeminen. Tapahtui se sitten salaa tai julki, naurun tai kyynelien kanssa. Jospa rohkaistuisimme tuomaan jotain näiden riparikirjeiden rakkaudellisuudesta uuteen, aikuistuneeseen arkipäiväämme?
Turhaan siis arkailet. Sinunkin lapsesi kuuluu joukkoon, jota kokenut rippipappi äskettäin somessa kuvasi: ”Tämän päivän lapset ovat aitoja ja ajattelevia, syvästi tuntevia ja itseään tutkivia, viisaita ja rohkeita, tulevaisuutta pohtivia. Heidän käsissään elämän ja tulevaisuuden käy hyvin.” Myös sinun tulevaisuutesi.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Vihanpito pilaa ensin juhlat, sitten elämän
PuheenvuorotMuinoin vihanpito syntyi sukujen välille. Nyt se on uusperheiden ja perikuntien katkeruutta ja valtataistelua, kirjoittaa Hilkka Olkinuora.
Kolumni: Minulle kuuluu elämä siinä missä sinullekin
Puheenvuorot
