Kolumni: Yksinäinen on syrjäytetty, ei syrjäytynyt
Kun yksinäisyys purkautuu väkivallantekona, me kaikki olemme osallisia, miettii Hilkka Olkinuora.
”Se käveli aina välitunnit ympäri pihaa tuon aidan viertä yksinään. Ei sillä ollu ketään", kertoo koulutoverityttö toimittajalle jälkeenpäin. ”Juttelitko sinä koskaan hänen kanssaan?” kysyy toimittaja. Tyttö vastaa salamanopeasti, hämmästyneenä: ”En tietenkään. Mitä sanomista mulla olis sille ollut?” Niinpä.
”Se istui aina ruokatunnilla yksinään. Sitä kiusattiin melkein joka päivä, sen kuteille naurettiin,” kertoo koulutoveripoika toimittajalle jälkeenpäin. ”Se oli ulkopuolinen. Olihan se surullista.” Oli joo.
Edellinen ”se” on Petri, aika ja paikka Vantaan Myyrmanni lokakuussa 2002. Jälkimmäinen ”se” on Thomas, aika ja paikka Pennsylvanian Butler heinäkuussa 2024.
Yhteistä kummallekin nuorukaiselle on se, että he ovat toteuttaneet yksin ja salaa valmistelemansa väkivallantyön. Kummankin yksinäisyys on purkautunut. Petrin pommi tappoi kuusi, Thomasin luoti yhden. Kumpikin kuoli myös itse.
Yhteistä kummallekin ovat isät, jotka tulivat julki median poltteeseen hämmentyneinä ja hädissään. He ovat nyt tahtomattaan liittyneet outoon, kasvavaan joukkoon, jonka voisi nimetä tappajien vanhemmiksi. Siinä jaetaan kysymyksiä häpeästä, syyllisyydestä, voimattomuudesta ja sovituksesta elinkautisesti. Siinä surraan lasta, jota kukaan muu ei sure.
Yhteistä kummallekin on myös se, että heitä nimitettiin ensimmäisistä sekunneista alkaen hirviöiksi, samalla kun media aloitti motiivien penkomisen mielenterveydestä miesmyrkyllisyyteen, pyssyistä polarisoitumiseen. Pahalle on saatava syy, selitys, sepite, nykymaailmassa mielellään myös diagnoosi.
Jokaisessa meistä on Juudas joka haluaa varmistella: ”Enhän se minä ole?”
Yhteistä kummallekin on myös vimma, jolla me muut vetäydymme katsomon lehtereille päivittelemään ja peseskelemään käsiämme. Pallottelemme syyllisyyttä kouluista koteihin, rakenteista ressukkaan itseensä. ”Eihän kaikista kiusatuista tule ampujia.” ”Pitääks just mun muka olla joka nolon luuserin kaa?” Pääasia, ettei pallo jää minun polttamaan minun hyppysiini. Jokaisessa meistä on Juudas joka haluaa varmistella: ”Enhän se minä ole?”
Syyllisiä emme ole, osallisia kyllä. Vähättelemättä väkivaltaa pätkääkään ja psykologisoimatta sen tekijää: syrjäytyminen tappaa. Yksinäisyyden tiedetään sattuvan jo fyysisesti niin paljon, että siitä haluaa eroon millä hinnalla hyvänsä. Vaikka hengen, oman tai toisen.
Ensimmäinen ehdotus tässä ja nyt: lakataan sanomasta ”syrjäytynyt”. Harvassa on se, joka on vapaaehtoisesti vetäytynyt kulkemaan aidanviertä, syömään aina yksin tai olemaan säälittävän köyhä. Sanotaan tästedes suoraan kuten ruotsalaiset: ”utslagen”, uloslyöty, ”syrjäytetty”. Mehän sen olemme tehneet. Ja lähdetään tästä eteenpäin. Yhdessä.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kirje kouluampumista suunnitelleelle ystävälleni
PuheenvuorotEnsimmäinen ajatukseni oli, että sinä sitten kumminkin onnistuit, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
