Kauriista on totuttu puhumaan punkkien levittäjinä, mutta tuoreen tutkimustiedon mukaan käsitys on väärä. ”En itse näe kauriita minkäänlaisena pahan lähteenä. Kauriista on tehty syntipukki, vaikka melkein kaikilla muilla lajeilla on suurempi rooli punkkien levittämisessä kuin niillä”, sanoo biologian dosentti Eero Vesterinen. Kuvassa on valkohäntäkauriin vasoja.
Kunnianpalautus kauriille – Helsingin metsien suurin villieläin ei ole vihollinen vaan naapuri
Amerikasta tuotu valkohäntäkauris on joidenkin mielestä puutarhatuholainen ja kolarivaara, joka pitäisi ampua. Helsingin kaupungin metsävastaava Vesa Koskikallio ajattelee, että sarvipää on hieno lisä luonnon monimuotoisuuteen. Minusta kauris on kauneinta kaupunkiluonnossa.
Eläin on iso. Se laiduntaa Helsingin Arabianrannan rantapuistossa, joka puskee ruskeaksi kuloontuneita niittykasveja ja korkeaa heinää. Se seisoo tyynesti paikallaan puun alla noin neljäkymmentä metriä leveällä viherkaistaleella, jonka kummallakin puolella suihkii sorateiden täydeltä hölkkääjiä, pyöräilijöitä, lastenrattaita työntäviä kävelijöitä ja kaltaisiani koiranulkoiluttajia.
Ohitseni hölkkää neonoranssiin t-paitaan pukeutunut hikipantainen mies kuulokkeet korvillaan, ja kaksi spanielia kiskoo vanhaa naista eteenpäin. Kukaan ei näytä huomaavan aikuisen ihmisen kokoista villieläintä.
Tuijotan valkohäntäkaurista lumoutuneena. Sen sirot, herkkäpiirteiset korvat kääntyilevät vaaleita kerrostaloja vasten, kun se katsoo kohti Kalasatamaa. Kuvaan kännykällä kauriin Instagramiin.
”Oho!” kommentoi kaverini Instagramissa. ”Villi city”, vastaan hymiön kera ja kerron, miten kukaan muu ei pysähtynyt katsomaan eläintä ennen kuin se loikki kohti Viikin-Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualuetta.
Kaveri: ”Voi ihmiset. Olen usein niin bussissa kuin koiranulkoilutuksella miettinyt samaa, että kukaan muu ei edes käänny katsomaan, vaikka olisi jokin luonnonihme vieressä.”
Silloin kun villieläimet tulevat kaupungissa näkyviksi, niihin suhtaudutaan usein kielteisesti. Yle julkaisi heinäkuussa jutun kauriiden yleistymisestä pääkaupungissa ja siitä, pitäisikö Helsingissä alkaa ampua niitä kolarien välttämiseksi. Jutussa mainittiin valkohäntäkauriit, toiselta nimeltään valkohäntäpeurat, ja metsäkauriit.
Jutun perässä lukijat kommentoivat: ”Kauriiden ampuminen on erittäin kannatettava ajatus. Viime kesänä jouduimme uusimaan tuija-aidan, kun viiden kauriin lauma otti sen keväällä ruokailukohteeksi.” ”Yhdessä kauriissa voi olla tuhat punkkia, jotka kauriiden lisääntymisen myötä leviävät tehokkaasti.” ”Asutuskeskukset eivät ole villieläimiä varten. Ihminen on etusijalla ainakin toistaiseksi.”
”Sydämeni jumputti ja hakkasi, ja vielä kauan jälkeenpäin metsä tuntui uudelta”
Muistan hyvin ensikohtaamiseni kauriiden kanssa. Olin esiteini, elettiin 1990-luvun alkua, ja kävelytin Ruotsin-tätini kanssa hänen kiinanpalatsikoiraansa ja bokseriaan puistossa Eskilstunassa.
Olin aiemmin tavannut poroja ja kohdannut metsässä suuren ja vähän pelottavan hirven, mutta en ollut nähnyt koskaan mitään niin viehkeää kuin Ruotsin sarvipäät. Ihmisiin tottuneet kauriit tekivät minuun suunnilleen yhtä suuren vaikutuksen kuin yllättäen vastaantuleva lauma villihevosia tekisi nyt, ainakin jos jollakin niistä olisi sarvi otsassa.
Englantilainen kirjailija Helen Macdonald kirjoittaa kauriista luontoesseekirjassaan Iltalentoja (Gummerus 2020): ”Toivoisin, että maailmassa olisi enemmän taianomaisuutta. Ja sitten kauriit ovat ilmestyneet kuin sanoakseen: Tässä sitä taikaa nyt on.”
Kauris on Macdonaldille joka kerta yllätys. ”Sydämeni jumputti ja hakkasi, ja vielä kauan jälkeenpäin metsä tuntui uudelta, mahdollisuuksien kirjomalta kudelmalta, ja niin tuntui vielä pitkään myös oma elämäni.”
Pelkään, että minua haukutaan Disney-sukupolven edustajaksi
Kun kirjoitan villieläimen herättämistä tunteista, pelkään, että minua haukutaan Disney-sukupolven edustajaksi tai kukkahattutädiksi. Että tulen tuomituksi kaupunkilaiseksi, jolta puuttuu ymmärrys luonnon todellisuudesta.
Mutta miksi lumoutumista oikeastaan pitäisi hävetä? Kenen etuja nolouteni palvelee? Ja miksi yhdenlainen luontoelämys olisi arvokkaampi kuin toinen? Luulen, että kauriin eleganttien ääriviivojen erottaminen runkojen ja risujen keskeltä antaa minulle samantapaista tyydytystä kuin metsästäjälle.
Moni on valmis käyttämään paljon rahaa ja näkemään vaivaa haltioituakseen. Vahva tunnekokemus on yleensä tervetullut elokuvissa, teatterissa, uskontoa harjoittaessa, matkustaessa. Tunteen perässä ruskaretkeillään Lapissa, kiivetään Norjan vuorille, lennetään vaikuttumaan Islannin geyshireistä. Luontoelämys pysyy silloin ihmisen hallinnassa, koska hän tietää, mitä on hakemassa.
Tilanne on toinen, kun kauris yllättää metsässä vaikkapa kuulokkeet päässä polkujuoksevan ihmisen. ”Villiys on hallinnan vastakohta”, kirjailija ja dokumentaristi Riikka Kaihovaara kirjoittaa esseekirjassaan Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019).
Osa puunrungoista onkin poispäin liikkuvia jalkoja.
Kun kävelen lähimetsissäni Viikin-Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualueella ja Viikin arboretumissa, metsä on täynnä silmiä ja herkkiä kirsuja, jotka panevat kulkuni merkille.
Kääpiövillakoirani havaitsee nämä villit asukkaat minua useammin. Se nuuskuttaa ilmaa ja kosteaan maahan painuneita sorkanjälkiä, kiskoo hihnassa kohti tiheikköä, haukkuu kimeää jahtihaukkuaan. Silloin saatan nähdä, että osa puunrungoista onkin poispäin liikkuvia jalkoja.
Kauriit, korpit ja lumikot tekevät puulajipuistosta metsän. Ne tuovat yllätyksellisyyttä ja villiyttä nimikyltein varustettuun puulajipuistoon. Ne puhaltavat arboretumiin hengen. Sellaisen arvoa kerrostaloasujalle on vaikea mitata.
Valkohäntäkauris puhkuu, tuhahtelee ja määkii, uhattuna kirkuu
Säkäkorkeus on 90–130 senttiä, pitkä kapea pää ja urosten monihaaraiset sarvet kurkottavat selvästi ylemmäs. Painoa on kuin aikuisella ihmisellä, 50–130 kiloa.
Eläin loikkii paetessaan noin parikymmensenttinen häntä pystyssä, valkea peräpeili vilkkuen. Se nousee kahdelle jalalle tarkkailemaan ympäristöään. Se puhkuu, tuhahtelee ja määkii, uhattuna kirkuu.
Tällainen on suurin Helsingin metsissä pysyvästi asuva villieläin. Luontoportti kutsuu sitä valkohäntäkauriiksi, Luonnonvarakeskus valkohäntäpeuraksi. Kielitoimiston sanakirja suosii kaurista, joten niin minäkin teen.
Sarvekas uros ja paljaspäinen naaras katselevat fleksissä tempovaa pikkukoiraa.
Valkohäntäkauriita näkee ehkä helpoiten loka–marraskuussa, jolloin niillä on kiima. Urokset unohtavat silloin varovaisuuden naaraita etsiessään ja liikkuvat myös päivänvalossa.
Kaukaa katsottuna valkohäntäkauriin, Odocoileus virginianus, sekoittaa helposti sukulaiseensa metsäkauriiseen, Capreolus capreolus. Tuo Euroopan pikkuisin hirvieläin painaa labradorinnoutajan verran, 15–35 kiloa, ja sen häntä on lyhyt nysä.
”Kauriit tuijottivat kymmenen metrin päässä traktorista, eivätkä lähteneet”
Kuinka paljon kauriita Helsingissä elää? Kysyn asiaa kaupunkiympäristön toimialan projektinjohtajalta, metsävastaava Vesa Koskikalliolta. Hän arvioi, että valkohäntäkauriita on ehkä viitisensataa, metsäkauriita tuhatkunta. Molempien määrät ovat olleet kasvussa kymmenkunta vuotta.
– Olen nähnyt Viikin pelloilla parhaimmillaan kahdentoista yksilön lauman. Molempia kauriita elää paljon myös Keskuspuistossa, varsinkin Haltialassa, sekä Vuosaaren Mustavuoressa ja Uutelassa. Kun Uutelassa tehtiin metsätöitä, kauriit tuijottivat kymmenen metrin päässä traktorista, eivätkä lähteneet mihinkään. Jos traktoria siirrettiin viisi metriä, kauriit siirtyivät vain saman verran.
Suomen kaikki valkohäntäkauriit polveutuvat seitsemästä Amerikasta tuodusta vasasta
Soki, Tilda, Fanni, Jenny ja Uros olivat Suomen ensimmäiset valkohäntäkauriit. Ne kuljetettiin laivalla Pohjois-Amerikan Minnesotasta Helsinkiin, ja sieltä parin tunnin ajomatkan päähän Laukon kartanoon, jonne ne saapuivat 8. syyskuuta 1934.
Kaksi vasaa kuoli matkalla. Viisi perille päässyttä olivat niin nuoria, että niille syötettiin maitoa tuttipullosta.
Kotka raateli Sokin, joka piti lopettaa, muut neljä kaurista vapautettiin muutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna 1948 Suomeen lennätettiin kuusi valkohäntäkaurista lisää. Niistä kolme selvisi hengissä vapautukseen asti.
Kaikki valkohäntäkauriimme polveutuvat noista seitsemästä Amerikan-tuonnista, joita kutsuttiin aluksi laukonpeuroiksi. Tavoitteena oli saada Suomeen uusi riistaeläin.
Suunnitelma onnistui erinomaisesti. Parhaana metsästyskautena on ammuttu yli 70 000 valkohäntäkaurista. Talvella 2024–2025 niitä eli Suomessa arviolta 107 000.
Pitäisikö kauriita metsästää Helsingissä kolarien vuoksi?
Valkohäntäkauris määritellään nykyään vakiintuneeksi vieraslajiksi. Biologi ja metsäekologi Panu Kunttu sanoo Tiede Luonto -lehdessä 4/2025, että sitä voitaisiin nimittäin myös haitalliseksi vieraslajiksi. ”Suomen luonto ei kaipaa yhtäkään valkohäntää.”
Kuntusta lajin hävittäminen ei ole kuitenkaan realistinen tavoite, koska tappourakka olisi valtava eivätkä kaikki halua sellaista.
Vesa Koskikallio ei tahdo ”missään nimessä” eroon valkohäntäkauriista.
– Valkohäntä- ja metsäkauris ovat hieno lisä luonnon monimuotoisuuteen Helsingissä. Ne elävöittävät monen arkea. Kauriit näyttävät upeilta ollessaan rauhassa pellolla, puhumattakaan hellyttävistä vasoista.
– Toinen puoli on se, että ihmiset harmistuvat, kun kauriit syövät istutukset pihalta tai viljelypalstalta tai kun eläin päätyy auton konepellille. Onneksi kolareista seuraa yleensä vain peltivahinkoja, ja peltiä saa aina lisää.
Valkohäntäkauriin tunnistaa pitkästä hännästä. Metsäkauriin häntä on lyhyt nysä.
Vuonna 2024 Helsingissä ajettiin noin 130 kauriskolaria. Yleensä autoilija törmäsi metsäkauriiseen.
Koko Suomessa autoilijat kolaroivat vuonna 2024 valkohäntäkauriiden kanssa 5 814 kertaa ja metsäkauriiden kanssa 5 265 kertaa. Vertailun vuoksi hirvikolareita oli 1 656.
Kauriskolareiden ehkäisyyn on monenlaisia ratkaisuja: aitoja tien vierillä, eläimistä varoittavia liikennemerkkejä, hiljaisempia nopeusrajoituksia, auton hätäjarrutusjärjestelmä, joka reagoi automaattisesti esteisiin – ja kauriiden ampuminen.
Helsingissä on pohdittu kauriiden metsästystä kolareiden ehkäisemiseksi. Asia ei ole kuitenkaan edennyt mihinkään suuntaan.
Vesa Koskikallio sanoo, että jos Helsingin kaupunkiympäristön toimiala haluaisi ehkäistä kolareita kauriita metsästämällä, esitys vietäisiin poliittiseen päätöksentekoon.
– Tämä on herkkä asia.
Viikin-Vanhankaupungin alueella ammutaan kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa 1–5 kaurista vuosittain. Asialla ovat Viikin Akateemiset Metsästäjät. Koskikallio kertoo, että alueella on kaupungin maiden lisäksi valtion maita, joiden käytöstä kaupunki ei päätä. Riista-aitojen rakentamisestakaan ei päätä kaupunki, vaan Ely-keskus.
Valkohäntäkauris ei ole osa suunniteltua kaupunki-infrastruktuuria, mutta ei se ole eksynytkään.
Kun haen tietoa kauriskolareista, Instagram tarjoaa meemiä sirosta sarvipäästä, joka seisoo metsän läpi kulkevalla tiellä. Vieressä lukee: ”Things are not always what they seem – the deer isn’t crossing the road, the road is crossing the forest.” Eli vapaasti käännettynä: ”Asiat eivät aina ole sitä, miltä näyttävät – peura ei kulje tien poikki, vaan tie kulkee metsän poikki.”
Kauriin ja autoilijan kolarit ovat tavallisesti kohtalokkaimpia eläimelle. Helen Macdonald kirjoittaa Iltalennoissa: ”Istun pöydän ääressä ja ajattelen kauriita, jotka kuolevat, koska niillä ei ole käsitystä teiden luonteesta. Kauriita, jotka kuolevat, koska ne ovat olentoja, joilla on oma elämänsä, omat oleskelupaikkansa, polkunsa, ajatuksensa ja tarpeensa.”
”Ihmisten puhe kauriista punkkien levittäjänä on urbaani legenda”
Aurinko siilautuu syysaamuna tiheiden oksien lomasta luontopolulle Vanhankaupunginlahden kupeessa. Kyltti kertoo, että olen Pornaistenniemen tervaleppälehdon luonnonsuojelualueella, jossa ei saa häiritä eläimiä.
Villakoirani vinkuu kiihkoissaan, ja sitten ihan lähellä kahahtaa. Sarvekas uros ja paljaspäinen naaras katselevat fleksissä tempovaa pikkukoiraa. Valkohäntäkauriiden pitkät hännät pysyvät rennosti alhaalla, kun ne askeltavat rauhallisesti tiheikön suojiin.
Mietin, tarttuuko kauriista punkkeja koiraan ja minuun. Olen kohdannut lukemattomia kertoja väitteen, jonka mukaan ne levittävät punkkeja ja niiden myötä borrelioosia ja puutiaisaivokuumetta. Onko se totta?
Kuluvana vuonna julkaistiin tutkimus, jossa selvitettiin punkkitilannetta viiden kaupungin viheralueilla. Helsinki kuului tutkimuskohteisiin. Tavoitan puhelinsoitolla yhden tutkimuksen tekijöistä, Turun yliopiston biologian dosentin Eero Vesterisen.
– Ihmisten puhe kauriista punkkien levittäjänä on urbaani legenda, joka ei pidä paikkaansa. En itse näe kauriita minkäänlaisena pahan lähteenä. Kauriista on tehty syntipukki, vaikka melkein kaikilla muilla lajeilla on suurempi rooli punkkien levittämisessä kuin niillä. Jos Suomen kartalle laittaa valkohäntäkauriiden ja metsäkauriiden levinneisyyden, se ei näytä ollenkaan samalta kuin puutiaisten levinneisyys.
– Oravat, muut luonnonjyrsijät, rusakot, kanit sekä supikoirat ja ketut levittävät punkkeja enemmän kuin kauriit. Todennäköisesti myös kaupunkilinnuilla on siinä iso rooli, Vesterinen sanoo.
Kunnianpalautus kauriille!
Jumala muistuttaa kaupunkiluonnossa piilottelevaa kaurista
Raamatun kauris on jotain ihan muuta kuin tautien levittäjä, kolarivaara ja puutarhatuholainen. Kirjan kaurisvertaukset henkivät arvonantoa: ”vapaana juokseva kauris, kauniita ovat hänen vasansa”, ”hän tekee jalkani nopeiksi kuin kauriin jalat” ja ”rampa hyppii silloin kuin kauris”.
Raamatun sananlaskut opettavat: ”Olkoon sinun lähteesi siunattu, iloitse vaimosta, jonka nuorena sait, rakkaasta peurasta, suloisesta kauriistasi.” Laulujen laulussa neito kuvaa sulhastaan: ”Rakkaani tulee, minä kuulen hänen äänensä! Hän kiitää yli vuorten, hän kirmaa yli kukkuloiden! Kuin gaselli on minun rakkaani, hän on kuin nuori peura.”
Karmeliittamystikko Pyhän Ristin Johannes (1542–1591) tulkitsee Hengellisessä laulussaan (Väyläkirjat 2020) Laulujen laulua niin, että rakas eli kauris tarkoittaa Jumalaa. Hän näyttäytyy luomakunnan kauneudessa, tulee esiin ja piiloutuu äkkiä kuin kauris.
”Jokaista eläintä voi pitää Jumalan kuvana”, toteaa ekoteologi Pauliina Kainulainen puolestaan kirkon julkaisussa Eläinteologia ja eläinoikeudet kirkon kysymyksenä (2023). Hänestä jokainen luotu on itsessään arvokas ja luomakunta pyhä, koska Jumala on siinä läsnä.
Kainulaisen mukaan eläinteologia heittää ihmisille selkeän haasteen. Ihmisen on kohtuullistettava halujaan, jotta eläimet voivat elää mahdollisimman lajityypillistä elämää luontaisessa elinympäristössään. Niillä on siihen oikeus.
Kesyjä nisäkkäitä on 30 kertaa enemmän kuin villejä
Riikka Kaihovaaran kirjassa Villi ihminen ja muita luontokappaleita luonnon villeys kietoutuu sen pyhyyteen. Kaihovaaran mielestä pyhyyden riisuminen luonnosta on poistanut ihmisten kunnioituksen luontoa kohtaan, ja luonnon kestävä käyttö edellyttäisi pyhyyden löytämistä uudelleen.
Kaihovaarasta maallistunut maailma kumisee onttouttaan. Hän uskoo, että juuri kesyttämätön luonto herättää pyhyyden tunteita. Hänestä pyhyys ilmenee ”villin luonnon riippumattomuudessa ja sitkeydessä”. Kaihovaara kirjoittaa: ”Luonto on agnostikon pyhä, ja villeys sen henki”.
Villeys vähenee vauhdilla. Vuonna 2023 julkaistu tutkimus kertoo, että kauriita ja muita luonnonvaraisia nisäkkäitä elää maapallolla enää häviävän vähän kotieläimiin ja ihmisiin verrattuna. Naudat, siat, koirat ja muut kesyt nisäkkäät painavat yhteensä noin kolmekymmentä kertaa enemmän kuin kaikki maalla elävät villit nisäkkäät. Villien maanisäkkäiden paino on alle kymmenen prosenttia ihmiskunnan painosta.
Valkohäntäkauris kuuluu Helsinkiin siinä missä ihmisetkin
Villieläin rikkoo kaupungin harkittua ja hallittua toimintalogiikkaa. Se ei ole osa suunniteltua kaupunki-infrastruktuuria, mutta ei se ole eksynytkään. Minusta valkohäntäkaurista voi nykyään pitää helsinkiläisenä siinä missä ihmisiäkin. Se on osa kaupunkia siinä missä työmatkatyöpyöräilijät, raitiovaunut ja puudelit. On totta, että valkohäntäkauris ei olisi päässyt Suomeen ja Helsinkiin omin sorkin, mutta eläähän täällä paljon muitakin lentokoneen, laivan ja junan tuomia.
Luonto on muuttunut paljon niiden 91 vuoden aikana, jonka valkohännät ovat astelleet täkäläisissä metsissä. Kauriit ovat hyötyneet ilmaston lämpenemisestä. Niiden on helpompi löytää talvella ruokaa, kun lunta ei ole paljon.
Samaan aikaan ilmastonmuutos on heikentänyt monien pohjoisten lajien elinmahdollisuuksia. Niiden tilalle tulee koko ajan uusia. Luonto ei lakkaa muuttumasta, vaikka kuinka haikailisimme jonkin alkuperäisen, suomalaisen luonnon perään.
Kun muualla Suomessa opetellaan elämään susien seurassa, ehkä Helsingissä voidaan oppia elämään kauriiden kanssa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ruusuja ja muita kasveja syövät kauriit aiheuttavat harmia Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla
AjankohtaistaJos haudalle tuodut kauniit kukat ovat kadonneet, asialla ei välttämättä ollut ihminen. Kauriit näyttävät kuitenkin karttavan voimakkaasti tuoksuvia kasveja.
