– Hyväksyn, että tämä tapahtui minulle. En kuitenkaan halua tulla määritellyksi selviytyjänä, sillä olen niin paljon muutakin kuin hyväksikäytön uhri, sanoo Tiina Katriina Tikkanen.
Tiina Katriina Tikkanen oli pienenä isän prinsessa – insestistä toipuminen alkoi kolmekymppisenä
Lapsuuden traumat alkoivat avautua aivoinfarktin jälkeen. ”Koin, että psyykkeeni ei enää kestänyt sitä, että oli asioita, joita en ollut purkanut”, Tiina Katriina Tikkanen sanoo.
Isän prinsessa. Sellainen Tiina oli ollut pienestä saakka. Isä kutsui Tiinaa usein ihanaksi ja upeaksi, vietti hänen kanssaan tiiviisti aikaa ja nosti häntä jalustalle. Ulospäin isän ja tyttären suhde näyttäytyi poikkeuksellisen läheisenä.
– Tuntui tietenkin kivalta olla hänelle erityinen, pohtii Tiina Katriina Tikkanen nyt aikuisena.
Mutta oli muutakin, jotain epämääräisempää. Vaikka isän kanssa oli usein hyvä olla, niin aina ei ollut. Tiinalla oli tunne, että isälle pitää olla mieliksi, jotta ei tuottaisi pettymystä.
– Ymmärsin jollain tasolla, että tämä, mitä isä tekee, ei ole sopivaa, mutta minulla ei ollut keinoja pysäyttää sitä, Tikkanen kertoo.
Jo varhain hän oppi taitavaksi sullomaan tapahtumat syvälle mieleensä. Jos jotain yrittikin nousta pintaan, hän torppasi muistot yksitellen.
– En halunnut uskoa. Ajattelin, että minulla on vain vilkas mielikuvitus.
Eihän isä voinut olla niin paha, kun hän oli hyvä.
Huolta, kuolemanpelkoa ja psykoterapiaa
Tietoiseksi kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä Tiina Katriina Tikkanen tuli vasta aikuisena, monen mutkan kautta. Vyyhti alkoi purkautua vuonna 2013, kun kolmekymppinen Tikkanen oli kylässä appivanhemmillaan ja hänen näkönsä alkoi yllättäen sumentua. Varmuuden vuoksi tilattiin ambulanssi. Sairaalassa selvisi, että kyseessä on aivoinfarkti. Nopean avun ansiosta Tikkanen toipui, mutta sairastuminen jätti voimakkaan huolen ja kuolemanpelon.
– Minulla oli pienet kaksoset ja paljon univelkaa. Koin, että psyykkeeni ei enää kestänyt sitä, että oli asioita, joita en ollut purkanut.
Sairaalasta Tikkanen pyysi lähetteen psykiatrian poliklinikalle, ja hän aloitti Kelan tukeman psykoterapian. Ensin hellitti kuolemanpelko, sitten alkoivat avautua lapsuuden traumat.
Kahdenkeskiset hetket isän kanssa tunkeutuivat mieleen häilyvinä, irrallisina välähdyksinä.
– Vähän kuin olisin katsonut jotain elokuvaa. Se oli ristiriitaista. Eihän isä voinut olla niin paha, kun hän oli hyvä.
Muistikuvia oli miltei mahdotonta käsittää todeksi. Terapeutillekin Tikkanen sanoi, että ehkä hän muisti väärin. Hän poti myös syyllisyyttä: miten saatan edes ajatella isästä tällaista tai puhua perheasioista vieraalle ihmiselle.
– Meillä oli niin tavalliselta näyttävä perhe. En olisi millään halunnut myöntää, että asiat eivät olleetkaan niin, miltä ne näyttivät.
– Halusin myös suojella isää, en mustamaalata.
Tikkanen ajattelee, että asian kieltäminen ja isän suojeleminen olivat hänen keinojaan yrittää suojautua traumalta. Samalla hän torjui voimakasta häpeää ja paljastumisen pelkoa, joka kokemukseen liittyi.
– Vaikka eihän se ollut minun häpeäni. Lapsi ei voi vietellä aikuista miestä.
Kokemuksista syntyy kirja
Osana trauman käsittelyä Tiina Katriina Tikkanen alkoi kirjoittaa. Esikoisromaani Toinen silmä kiinni julkaistiin vuonna 2020. Se kertoo seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mukana on omaelämäkerrallisia elementtejä.
Ensin Tikkanen pohti kirjan kirjoittamista salanimellä, mutta hylkäsi ajatuksen, sillä se olisi vahvistanut vaiettuun asiaan liittyvää stigmaa.
– Halusin rikkoa tabua. Minua auttoi, kun tulin traumani kanssa nähdyksi, Tikkanen sanoo.
Hyväksikäytöstä avoimesti kirjoittaminen oli mahdollista siksikin, että Tikkasen isä oli kuollut joitakin vuosia sitten. Muu lähipiiri, kuten äiti, puoliso ja ystävät, tukivat häntä eivätkä koskaan kyseenalaistaneet hänen muistojaan.
– Ystäväni sanoi, että olin kertonut hänelle muistikuvistani jo lapsena. Tiedostan itsekin tehneeni niin.
Trauman jälkeistä kasvua
Käännekohta parempaan oli, kun Tiina Katriina Tikkanen oivalsi, että hänen on hyväksyttävä tapahtunut. Seksuaalista väkivaltaa tekona ei tarvinnut tai voinutkaan hyväksyä, mutta kysymykset siitä, miksi näin kävi minulle, hän päätti hylätä. Vain siten hän voisi päästä eteenpäin ja voida hyvin, saavuttaa asioita, joista oli unelmoinut.
Psykologiassa puhutaan trauman jälkeisestä kasvusta, joka on joskus mahdollista hyvinkin vaikeiden kokemusten jälkeen. Tikkaselle käsite ei ollut alun perin tuttu, mutta hän on lukenut aiheesta viime vuosina. Avainasemassa trauman jälkeisessä kasvussa on juuri hyväksyntä, joka mahdollistaa toipumisen.
– Hyväksyin, että tämä tapahtui minulle. En kuitenkaan halua tulla määritellyksi selviytyjänä, se olisi liian kapeaa.
– Halusin rikkoa tabua. Minua auttoi, kun tulin traumani kanssa nähdyksi, Tiina Katriina Tikkanen sanoo.
Tikkasen mukaan kokemus insestistä kulkee aina mukana, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, että muu elämä ei kärsi. Tärkeää on, ettei katkeroidu tai jää kiinni vihaan.
– Olen niin paljon muutakin kuin hyväksikäytön uhri.
Tikkasesta on hyvä asia, että trauman jälkeisestä kasvusta puhutaan, sillä se voi tuoda toivoa muille saman kokeneille.
Olennaista kuitenkin on ymmärtää, ettei trauman jälkeisellä kasvulla tarkoiteta sitä, että vaikeuksien tulisi vahvistaa psyykettä, tai että traumamuistosta tulisi pyrkiä väkisin löytämään hyviä puolia.
– En usko positiiviseen psykologiseen kuorruttamiseen. Voi tulla vain huonompi olo, jos yrittää ajatella, että tästä pitää nyt kaivaa jotain myönteistä.
Toipumisessa auttaa itsemyötätunto
Suru nousee ajoittain pintaan, vaikka Tiina Katriina Tikkanen on sinut kokemuksensa kanssa. Hän suree sitä, että joutui lapsena aikuisen manipulatiivisen vallankäytön kohteeksi ja että häneltä vietiin mahdollisuus turvalliseen ja tasapainoiseen lapsuuteen.
Ja jos varhainen vuorovaikutussuhde vaurioituu, lapsi voi alkaa nähdä itsensä viallisena. Näin oli käydä Tikkasellekin.
– Olen joutunut pohtimaan, mikä kaikki lapsuudessani oli totta ja mikä ei: jos isä oli jotain ihan muuta, kuin olin luullut, olinko itsekään hyvä, kuten isä oli sanonut?
Toipumisessa Tikkasta on auttanut itsemyötätunto. Hän ei olisi voinut toimia toisin.
– Minulla oli vain yksi isä eikä tietoa muusta. En voinut vaikuttaa kodin olosuhteisiin enkä arvioida, mikä on normaalia ja mikä ei. Pieni lapsi myös rakastaa vanhempaansa joka tapauksessa, on tämä millainen hyvänsä, Tikkanen sanoo.
Ja kaikesta huolimatta isässä oli myös hyvää.
– Koen, että olen psyykeltäni joustava ja pystyn ajattelemaan, että isäni teki myös hyviä tekoja. Ihminen ei useinkaan ole vain joko hyvä tai paha, vaan molempia.
– Trauman läpikäynyt osaa yleensä kulkea omaa polkuaan aiempaa vakaammin ja rohkeammin, sanoo erityistason psykoterapeutti Helena Vuoriheimo.
Uhrista toimijaksi
Miltei jokainen meistä kohtaa elämänsä varrella jonkin traumaattisen tapahtuman. Se voi olla äkillinen, kuten työpaikan menetys, läheisen sairastuminen tai avioero. Joskus traumaattiset tapahtumat ovat alkaneet jo lapsuudessa, kuten seksuaalinen hyväksikäyttö tai vanhemman alkoholismi.
On kuitenkin isoja yksilöllisiä eroja siinä, millä tapaa elämän perustuksia vavisuttaneet tapahtumat meihin vaikuttavat. Psykologia tuntee ilmiön posttraumaattinen kasvu, eli trauman jälkeen tapahtuva kasvu.
Kaikilta trauman jälkeinen kasvu ei kuitenkaan onnistu. Mistä erot johtuvat?
– Paljon on kiinni ihmisen resilienssikyvystä. Jos pystyy joustavaan ajatteluun ja kykenee näkemään itsensä aktiivisena toimijana, jolla on valtaa omaan elämäänsä, on mahdollisuus kasvuun, sanoo vaativan erityistason psykoterapeutti Helena Vuoriheimo.
Vuoriheimolla on erityisosaamista traumatyöskentelystä, ja hän on tavannut uransa aikana lukuisia traumatisoituneita, jotka kykenevät vaikeista koettelemuksista huolimatta kääntämään elämänsä suunnan myönteiseksi. Kaikkein tärkeintä on Vuoriheimon mukaan se, ettei koe itseään uhrina.
– Kasvua ei tapahdu, jos jää jumiin uhri-mielikuvaan. Toisaalta haitallista on sekin, jos mieltää itsensä selviytyjäksi – silloinkin määrittelee itsensä tapahtuneen kautta. Kun ajattelee olevansa toimija, on päässyt eteenpäin.
Uusi suunta elämään on mahdollista
Jotta kasvu olisi mahdollista, tarvitaan myös aikaa, Helena Vuoriheimo sanoo. Voidaan puhua vuosista, vähintäänkin kuukausista.
– Ei voida olettaa, että nopeasti tapahtuu mitään. Työssäni en koskaan sano ihmiselle, että vuoden kuluttua helpottaa, sillä ei se niin mene. Pitää edetä rauhassa ja ottaa vastaan se, mikä on tapahtunut. Toisaalta toipuminen voi tapahtua nopeastikin.
Vastaanottamisella Vuoriheimo tarkoittaa hyväksyntää. On hyväksyttävä, että kaksikymmentä vuotta kestänyt avioliitto päättyi ja jäin yksin. Tai että jouduin onnettomuuteen, halvaannuin ja menetin liikuntakykyni. Sanomattakin on selvää, ettei uuden todellisuuden hyväksyminen ole helppoa, sillä rajut ja yllättävät käänteet murentavat luottamusta elämään ja vievät turvallisuuden tunteen.
– On kuitenkin mahdollista oppia suuntautumaan elämään uudelleen niin, että alkaa hyödyntää tapahtuneita asioita. Lapsensa menettänyt voi esimerkiksi suuntautua vapaaehtoistyöhön auttamaan muita saman kokeneita.
Kiitollisuus vastalääkkeeksi katkeruudelle
On tärkeää huomata, että posttraumaattinen kasvu ei sulje pois trauman kielteisiä seuraamuksia. Se ei myöskään missään tapauksessa tarkoita, että vastoinkäymiset automaattisesti vahvistaisivat tai jalostaisivat meitä, kuten sanonta kuuluu. Vastoinkäymiset voivat myös nujertaa, luhistaa ja lyödä ihmiseen varjonsa loppuelämäksi.
– Kun puhutaan posttraumaattisesta kasvusta, olisi mitätöivää lähteä heti sanomaan, että kyllä tästä sinulle jotain hyvää seuraa. On ihmisiä, jotka eivät ehkä pääse yli koskaan, Helena Vuoriheimo sanoo.
Tutkimusten mukaan tietynlaiset temperamenttipiirteet auttavat posttraumaattisessa kasvussa. Kasvua ennustavat ulospäin suuntautuneisuus, avoimuus uusille kokemuksille ja tunnollisuus.
Omia valmiuksiaan trauman jälkeiselle kasvulle voi Vuoriheimon mukaan myös treenata. Yksi hyvä käytännön menetelmä on pitää vaikkapa kiitollisuuspäiväkirjaa, johon kirjaa muistiin arkisia kiitollisuuden aiheita.
– Kannattaa miettiä myös pidemmälle. Jos kirjoittaa kiitollisuuden aiheeksi vaikka, että oli ystävän kanssa kahvilla, voi miettiä sitäkin, miksi ystävä pyysi kahville. No koska olen hyvä tyyppi ja hyvä ystävä. Kun tämän hoksaa, arvokkuus itsestä alkaa nousta esiin.
Kiitollisuus on myös paras mahdollinen vastalääke katkeruudelle, Vuoriheimo muistuttaa.
– Eikä kiitollisuutta tarvitse rajata nykyhetkeen. Vie eteenpäin, kun miettii, mistä haluaa tulevaisuudessa olla kiitollinen.
Postraumaattinen kasvu voi lisätä hyvinvointia
Posttraumaattinen kasvu on terminä toistaiseksi tuttu vain harvalle. Helena Vuoriheimo arvelee, että sille on syynsä.
– Ehkä se johtuu siitä, että olemme oppineet huomaamaan herkemmin huonot asiat. Suomessa on usein ongelmakeskeinen lähestymistapa asioihin, Vuoriheimo sanoo ja mainitsee esimerkkinä mielenterveyden oirekyselyt, kuten masennuskyselyn.
– Se on hyvin ongelmiin pureutuva. Kysytään, kuinka usein olet kärsinyt unettomuudesta viimeisten parin viikon aikana, sen sijaan että kysyttäisiin, kuinka monta yötä olet nukkunut hyvin.
Ongelmallista on myös se, ettei yhteiskunnassa ole oikein ymmärrystä sille, mitä mielenterveys tarkoittaa, vaan meidän ajatellaan usein mustavalkoisesti olevan joko trauman keskellä tai traumoista vapaita. Tämä ei pidä paikkaansa.
– On mahdollista samaan aikaan esimerkiksi mennä eteenpäin ja kärsiä siitä, että kasvoi äkkipikaisen ja impulsiivisen vanhemman lapsena ja sai osakseen kuritusväkivaltaa. Posttraumaattinen kasvu ei poista trauman kokemusta.
Se voi kuitenkin lisätä tyytyväisyyttä ja hyvinvointia, mikä on seurausta elämänarvojen asettumisesta uuteen asentoon. Tutkimusten mukaan posttraumaattinen kasvu näkyy elämänarvojen kirkastumisena ja ihmissuhteiden merkityksellisyyden kasvuna, joskus myös henkisyyden lisääntymisenä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kun mikään ei tuo hyvää oloa – näin tunnistat kehityksellisen trauman ja saat apua
Hyvä elämäJos ihminen ei ole tullut vauvana ja pienenä lapsena nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, hän mukautuu, suorittaa ja yrittää ostaa huomiota, jota luulee rakkaudeksi, sanoo kouluttajapsykoterapeutti Juha Klaavu.
