Valoa kohti. Myös kauan sitten lukkiutuneesta traumasta voi päästä eroon. Vaikeita muistoja on mahdollista sanoittaa ja käsitellä. Kuva: Marko Turunen
Kehoon koteloitunut trauma on mahdollista purkaa
Painajaisia, takaumia, jännittyneisyyttä. Moni on kokenut trauman, joka on jäänyt hoitamatta. Kehoon ovat jääneet jälkioireet. Silti lukkiutunuttakin traumaa voi käsitellä.
Tunnetko ihmisen, joka välillä istuu poissaolevana ja ajatuksiinsa vajonneena? Tai säikähdätkö itse helposti? Nukutko huonosti? Onko sinun vaikea rentoutua? Entä nouseeko muistiisi takaumia menneisyydestä: kuvia, ääniä tai hajuja?
Kyseessä saattavat olla aiemmin koetun trauman aiheuttamat oireet. Kerran koettu järkyttävä kokemus ei koskaan poistu mielestä tai kehosta. Moni kärsii tietämättään trauman aiheuttamista oireista. Ilmiöllä on nimikin: post-traumaattinen stressireaktio.
– Oireet osataan kyllä liittää stressiin, mutta monesti oireiden alkuperäinen aiheuttaja eli trauma jää edelleen hoitamatta, sanoo sosiaalipsykologi, traumapsykoterapeutti (VET) Merja Munnukka-Dahlqvist.
– Hoitamattomat traumaattiset kokemukset voivat myös herkistää stressille ja laukaista yllättäen voimakkaita oireita.
Suuri trauma osataan jo tunnistaa
Mutta millainen on traumaattinen kokemus? Mistä on kyse, kun puhutaan traumoista?
Moni miettii raiskausta, ryöstöä tai onnettomuuteen joutumista. Ymmärrämme maalaisjärjellä traumaattisiksi kokemuksiksi muun muassa tsunamin, tulipalon, koulusurmat sekä muut yllättävät, henkeä uhkaavat tapahtumat. Näitä tilanteita tutkijat kutsuvat nimellä suuri trauma tai ykköstyypin trauma.
Tällöin on kyseessä tilanne, jossa ihmisen fyysinen eheys on ollut uhattuna. Hän on kokenut olevansa lähellä kuolemaa.
Suuret ykköstyypin traumat osataan nykyään hoitaa hyvin. Koska suuronnettomuus on yleisesti tiedossa, uhrit saavat tukea. Kriisiapua järjestetään nopeasti luonnonmullistuksiin tai joukkomurhiin.
Myös traumaattisen tapahtuman, kuten onnettomuuden, näkeminen aiheuttaa stressireaktion ja vaatii hoitoa.
– Shokkivaiheen hoito on rauhoittavaa ja vakauttavaa. Uhrille on tärkeää, että lähellä on kuunteleva ja lohduttava, turvallinen ihminen, Merja Munnukka-Dahlqvist sanoo.
Koteloituva trauma kodin sisällä
Iso osa ihmisten kokemista traumoista kuitenkin koteloituu piilossa. Ne ovat syntyneet aikoina, jolloin trauman hoitoa ei vielä ymmärretty. Suomessa elää yhä kokonainen sukupolvi, joka on viettänyt lapsuutensa äärimmäisen traumaattisissa olosuhteissa: sotavuosien, puutteen, ankaruuden ja orpouden keskellä.
Sodan aikana kasvaneet lapset ovat kokeneet monia traumoja, kun he ovat juosseet pommisuojaan, pelänneet vihollista tai itkeneet isän kuolemaa. Tuolloin ei puhuttu traumoista, koska kansan piti keskittyä selviämiseen.
Vielä ongelmallisempia saattavat olla ne traumat, jotka on koettu kodin seinien sisäpuolella, piilossa ulkopuolisilta silmiltä. Kriisijoukkoja ei tule apuun, koska kukaan ei tiedä tapahtuneesta.
Traumaattiset kokemukset ovat niin häpeällisiä tai järkyttäviä, että niistä voi olla vaikea puhua kenellekään."
Esimerkiksi perheväkivallan näkeminen on lapselle hyvin traumaattinen kokemus.
– Jos isä pahoinpitelee äitiä, lapselle rakasta kiintymyksen kohdetta, lapsi kokee äidin kauhun ja tuskan, Merja Munnukka-Dahlqvist kertoo.
– Tunteita ja ilmeitä tunnistavien niin sanottujen peilisolujen vuoksi lapsi kokee tuskan ehkä vielä suojattomammin kuin aikuinen.
Peilisoluja kutsutaan myös empatiasoluiksi, sillä ne herättävät ihmisessä toisen ihmisen kokeman tunteen.
– Trauma vahingoittaa suuresti lapsen eheyttä, koska se rikkoo hänen luottamuksensa ympäristöön. Se häiritsee normaalia kehitystä. Isä tai äiti, jonka pitäisi olla huolenpitäjä ja turvan tuoja, onkin uhka ja epäluotettava. Lapsi menettää kyvyn luottaa huolenpitäjään.
Pelon ilmapiiri altistaa kehityshäiriöille
Jatkuvassa pelon ilmapiirissä eläminen altistaa lapsen kehityshäiriöille. Lapsi ei voi uskoa, että maailma olisi hyvä ja luotettava paikka, jossa on turvallista elää. Sen sijaan hän oppii olemaan aina varuillaan ja vaistoamaan uhkaa ympäristössään.
Toisaalta trauman ei aina tarvitse olla väkivaltainen kokemus. Isonveljen tai sukulaismiehen seksuaaliset kokeilut voivat toteutua ilman väkivaltaa – painostamalla – ja silti aiheuttaa subjektiivisesti valtavaa kärsimystä. Seksuaalisten rajojen rikkominen on aina trauma.
Näitä yksilöllisempiä traumaattisia kokemuksia kutsutaan kakkostyypin traumoiksi. Kakkostyypin traumoja ovat esimerkiksi koulukiusaaminen eli kouluväkivalta, perheväkivalta, uskottomuus ja seksuaalisten rajojen ylittyminen.
Kakkostyypin traumojen ongelmana on se, että ne ovat vaikeammin havaittavia ja jäävät usein salaisuudeksi.
– Traumaattiset kokemukset ovat niin häpeällisiä tai järkyttäviä, että niistä voi olla vaikea puhua kenellekään, Merja Munnukka-Dahlqvist kertoo.
Esimiehen tai puolison suunnaton raivokohtaus saattaa olla niin nolo, että sitä ei halua muistella tai kertoa kenellekään. Pahimmillaan trauman kokeneelle saattaa käydä kuten Muumien Näkymättömälle lapselle: hän säikähtää niin valtavasti, ettei uskalla enää oikein edes olla olemassa vaan koettaa kulkea kaikissa tilanteissa lähes näkymättömänä. Silloin trauman hoito jää saamatta.
Suuri hätä ja avuttomuus
Kaikille traumaattisille kokemuksille on tunnusomaista se, että ihminen on kokenut suurta hätää ja avuttomuutta. Hän on ollut tilanteessa, jossa hänen normaalit selviämismekanisminsa eivät riitä.
– Traumakokemus on niin intensiivinen stressitilanne, että se sekoittaa ihmisen hermostollisen systeemin, Merja Munnukka-Dahlqvist sanoo.
Traumatilanteessa elimistö kytkee päälle äärimmäisen stressivaihteen, jonka vuoksi myös hermoston ja muistin toiminta muuttuvat."
– Stressi jää ikään kuin päälle. Se sekoittaa myös mielen toimintamallin, koska sitä ei pysty jäsentämään normaaleilla keinoilla.
Traumatilanteessa elimistö kytkee päälle äärimmäisen stressivaihteen, jonka vuoksi myös hermoston ja muistin toiminta muuttuvat. Mieli säilöö tapahtumat ääninä, kuvina, hajuina ja kehon kokemuksina.
Siksi traumaattisen kokemuksen vaikutus jää elämään aivoissa. Vaikka itse trauma on ohi, sen aiheuttama kipu, häpeä ja raivo jäävät jäljelle. Ne alkavat vaikuttaa hermostossa. Kun stressi jää päälle, parasympaattinen hermosto ei pääse aktivoitumaan. Ihminen ei pysty rentoutumaan ja palautuminen estyy. Koko elämänlaatu kärsii.
Traumat tallentuvat hajuina, kuvina, ääninä, kipuina
Pitkäaikainen traumatisoituminen voi heikentää kehotietoisuutta, jolloin ihminen ei edes tunnista tai ymmärrä omia oireitaan.
– Tällaisissa tilanteissa voivat erilaiset rentoutus- ja mindfulnesstekniikat auttaa ihmistä luomaan yhteyttä omaan kehoonsa. Niistä on apua myös oman vireystilan säätelyssä ja elämänhallinnassa, Merja Munnukka-Dahlqvist sanoo.
Jotta elämänlaatu voisi palautua, trauma pitäisi saada puretuksi ja hoidetuksi. Ongelma syntyy siitä, että traumaattista muistoa on vaikea purkaa verbaalisesti, koska se on jäänyt kehon muistiin. Muistot puskevat mieleen äkillisinä flashbackeina, takaumina, säpsähdyksinä tai painajaisina.
– Normaalisti me prosessoimme arjen ikävät tapahtumat siten, että puhumme tapahtumasta, pohdimme sitä mielessämme ja haemme eri näkökulmia, kunnes kokemus on jäsentynyt muistoksi eikä vaivaa enää mieltä, Munnukka-Dahlqvist havainnollistaa.
Mitä rajumpi kokemus, sitä vaikeampi sitä on sanoittaa."
– Jos kokemus ei jäsenny symbolisesti prosessoitavaan muotoon eli se ei saa sanallista asua, kuten traumoissa käy, sitä ei ole helppo käsitellä vaan se puskee mieleen hallitsemattomasti.
Traumaattiset muistot tallentuvat kehollisina tuntemuksina ja aistimuksina kuten hajuina, kuvina, tunteina, liikkeinä, ääninä ja kipuina. Tämän on selitetty johtuvan traumaan liittyvistä stressihormoneista, jotka muuttavat ja vahvistavat muistiin tallennusta. Trauma tallentuu siis tiedostamattomaan, ei-kielelliseen kehomuistiin eikä normaaliin, arjessa käytettävään episodiseen muistiin. Episodinen muisti on tapahtumamuisti tai elämäkertamuisti, johon omat aikaan ja paikkaan liittyvät kokemukset eli episodit yleensä tallentuvat.
Traumojen sanallinen yhtälö kuuluukin näin: Mitä rajumpi kokemus, sitä vaikeampi sitä on kääntää sanoiksi.
Kun sanoja ei ole, ikävimmät ja ahdistavimmat muistot jäävät piiloon. Siksi moni trauman kokenut oireilee oudoilla kivuilla. Keho kertoo sen, mitä mieli ei pysty sanoittamaan.
Silmänliiketerapia auttaa jäsentämään traumoja
Traumanhoidossa on viime vuosikymmeninä edistytty pitkin askelin. Yhtenä parhaimmista hoidoista pidetään EMDR-menetelmää (Eye Movement Desensitization and Reprocessing) eli silmänliiketerapia.
Tämän silmänliikkeisiin perustuvan hoitomenetelmän mukaan muistikuvia neutraloidaan ja muutetaan ohjattujen silmäliikesarjojen avulla. Liikesarjaan kuuluu silmien kääntämistä puolelta toiselle. EMDR-terapiassa käydään yleensä 5–10 kertaa. EMDR-menetelmää käytetään tyypillisesti osana laajempaa, muita terapiamenetelmiä käsittävää hoitoa; se ei ole itsenäinen terapiamuoto.
Terapiassa voidaan edestakaisten silmänliikkeiden avulla aktivoida kehollisia muistoja ja hyödyntää aivojen molemminpuolisuutta.
– Tämän menetelmän avulla lukkiutuneita muistoja voidaan jäsentää kielelliseen muotoon. Tuolloin niitä voidaan myös työstää, Merja Munnukka-Dahlqvist sanoo ja ottaa esimerkin.
Hän kehottaa ajattelemaan mitä tahansa muistoa, samalla pitäen käsiä rinnan yli ristissä ja taputtaen omaa käsivartta. Tunnetilan voimakkuus muuttuu, kun taputukset tulevat mukaan. Taputusten sijaan terapiassa käytetään yleisesti silmänliikkeitä. Kun asiakas seuraa silmillään terapeutin edestakaisin liikkuvaa sormea, tunnetilan voimakkuuteen voidaan vaikuttaa. Sekä taputukset että silmänliikkeet aktivoivat aivojen molemminpuolisuutta ja antavat mahdollisuuden jäsentää kokemusta uudella tavoin.
Silmänliiketerapian ansiosta jumittunut informaation työstäminen saadaan uudelleen liikkeelle ja kortisolin toiminta normalisoiduksi. Aivot järjestävät itsensä uudelleen ja työstävät tapahtuman osaksi elämänhistoriaa.
Munnukka-Dahlqvist kouluttaa EMDR-terapeutteja ja antaa heille työnohjausta. Hän muistuttaa, että EMDR-menetelmää on tutkittu ja kehitetty systemaattisesti pitkään eikä se ole mikään erillinen konsti.
– Trauman hoitoon tarvitaan kokenut ammattilainen. Kaikki menetelmät toimivat osana psykoterapiaa. Vain ammatti-ihminen osaa arvioida, missä vaiheessa traumaa kannattaa käsitellä, Munnukka-Dahlqvist painottaa.
Jaa tämä artikkeli:
