Risto Isomäki on elänyt koko elämänsä Rooman klubin Kasvun rajat -raportin uhkakuvien varjossa. Malmilla sijaitseva kotitalo valmistui vuonna 1917 kalasäilyketehtaan johtajan asunnoksi.
Viimeisten aikojen aktivisti – Risto Isomäen mieli käy välillä kierroksilla, kun hän etsii ratkaisuja ihmiskunnan kohtalonkysymyksiin
Kirjailija ja kansalaisaktivisti Risto Isomäki löysi elämäntehtävänsä jo teinivuosina. Maailman parantaminen on vienyt myös jaksamisen rajoille.
Kun Risto Isomäki ymmärsi ensimmäisen kerran haluavansa tulla kirjailijaksi, hän oli viisivuotias. Ahaa-elämys tuli Kokkolan kaupunginkirjastossa, missä hän vieraili usein vanhempiensa kanssa.
– Tunsin olevani suunnattomassa aarrekammiossa, jossa jokaisen kirjan selkämyksen takana oli jännittäviä tarinoita. Ajattelin, että haluan isona tehdä jotakin samankaltaista.
Ensimmäisen kirjaidean työnimi oli Kaksi brontosaurusta. Tuo teos jäi kirjoittamatta, mutta yhteys pienen pojan mielikuvitusmaailmaan ei ole katkennut. Siitä muistuttaa pitkäkaulaisen dinosauruksen pienoismalli Isomäen ja hänen puolisonsa, kustantaja ja kansalaisaktivisti Jaana Airaksisen keittiössä.
Esimerkiksi vuonna 1994 ilmestynyt tieteisromaani Gilgamešin tappio kasvoi ideasta, jota Isomäki kehitteli jo lapsena. Romaani kertoo ihmisen ahneuden ja luonnon järjestyksen välisestä kamppailusta, jota käydään toiseen aurinkokuntaan kuuluvalla planeetalla.
Ryöstön kohteeksi joutunutta planeettaa puolustaa tietoinen olento: kokonaisen mantereen kokoiseksi kasvanut puu. Puun esikuvana oli osittain ontto jalava, jonka muodostamassa luolassa hän leikki pikkusiskonsa kanssa.
Väestöräjähdyksen uhkakuva ei toteutunutkaan
Risto Isomäen fiktiivisiä romaaneja ja tietokirjoja on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle, ja ne ovat saaneet useita palkintoja ja tunnustuksia. Suomessa hänet tunnetaan laaja-alaisena ilmastonmuutoksen, ympäristökysymysten ja kestävän kehityksen asiantuntijana.
Minua on aina ihmetyttänyt, miksi kaikki ihmiset eivät tajua, että nämä asiat ovat tärkeitä.
Maaliskuussa ilmestyneessä omaelämäkerrallisessa kirjassaan Maailmanparantajan muistelmat (Into Kustannus) Isomäki kertoo, että aktivisti hänessä heräsi yhdentoista tai kahdentoista vuoden iässä. Silloin hän luki Rooman klubin raportin Kasvun rajat (1972).
– Raportissa kerrottiin, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu minun elinaikanani, jos väestöräjähdykselle ja materiaalisen kulutuksen kasvulle ei tehdä mitään. Se teki minuun valtavan vaikutuksen, ja olen elänyt noiden uhkakuvien varjossa koko elämäni.
Rooman klubi ennusti, että maapallon väkiluku kasvaisi rottapopulaation tavoin viiteentoista tai kahteenkymmeneen miljardiin. Sen jälkeen edessä olisi nopea romahdus, jonka jälkeen ihmisten lukumäärä putoaisi alle miljardiin. Epätoivoiset ihmiset veisivät mukanaan valtaosan kaikista muista eliölajeista.
Isomäki palaa 1970-luvulta tähän päivään ja huomauttaa, ettei uhkakuva näytä enää todennäköiseltä.
– Tällä hetkellä hallitsematon väestöräjähdys on mahdollinen vain Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Melkein kaikkialla muualla väestönkasvu on pysähtynyt tai pysähtymässä.
Toinen syy, jonka vuoksi Isomäen teinivuosia varjostanut uhkakuva on menettänyt teräänsä, on tieto siitä, että ihmiskunta tuottaa tällä hetkellä ruokaa kaksi ja puoli kertaa niin paljon kuin kaikkien ihmisten ravitsemiseen tarvitaan.
Isomäki lisää kuitenkin, että nälän poistamisen tiellä on rakenteellinen ongelma: viljelymaiden tuotosta puolet syötetään tuotantoeläimille.
Maailman tilan ajatteleminen ahdisti ja ajoi toimimaan
Väestöräjähdyksen uhkaan yhdistyi lukiovuosina kasvava tietoisuus siitä, miten länsimaiden harjoittama kolonialismi oli tuhonnut muiden maanosien kukoistavat sivilisaatiot. Tämän seurauksena valtaosa köyhien maiden väestöstä saavutti vain 30–40 vuoden eliniän eli menetti puolet elämästään.
Risto Isomäessä tieto aiheutti älyllisen ja emotionaalisen järkytyksen, jonka jälkeen hänen elämänsä ei enää palannut ennalleen.
– Etsin jo lukiolaisena tapoja, joilla voisin vaikuttaa asioihin. Asuimme tuolloin Heinolassa, missä samanmielisen porukan löytäminen oli vaikeaa.
Lukion ensimmäisellä luokalla valveutunut nuorukainen sai äänensä kuuluviin, kun koulussa järjestettiin Unicefin päivän juhla. Siellä esitettiin Isomäen kirjoittama Ryöstö-niminen näytelmä, jonka lopussa oppilaiden vanhemmista koostuva yleisö ryöstettiin YK:n kehitysjärjestön hyväksi.
Isomäen mukaan maailman tilanteen ajatteleminen teki hänen murrosiästään tavallista vaikeamman. Hän luonnehtii nuorta itseään erittäin ahdistuneeksi, neuroottisesti hermostuneeksi ja sisäänpäin käpertyneeksi.
Minun kohdallani yksi uupumisen ensimmäisistä oireista on se, ettei mikään tunnu enää innostavalta.
Isomäki kasvoi akateemisessa kodissa. Isä oli lääkäri ja reumatologian professori ja äiti saksan kielen opettaja. Vanhemmat lukivat lapsilleen ja ohjasivat heitä lukemiseen. Kotona keskusteltiin paljon ja väiteltiin tieteeseen, yhteiskuntaan ja politiikkaan liittyvistä asioista.
Isomäki ei osaa selittää, miksi kolmannen maailman kärsimyksestä tuli juuri hänelle niin henkilökohtainen asia. Perhetaustassa ei hänen mukaansa ole selitystä ahdistukselle. Äidin ja isän sukulaisten laajasta piiristä välittyi turvallisuus ja hyväksyntä, joka antoi pohjan hyvälle itsetunnolle ja vaikuttamistyölle.
– Minua on aina ihmetyttänyt, miksi kaikki ihmiset eivät tajua, että nämä asiat ovat tärkeitä.
Gandhi toimi viisaammin kuin nykyiset aktivistit ja somevaikuttajat
Tuoreessa muistelmakirjassaan Risto Isomäki pohtii, mitä hän on oppinut seuratessaan teinivuosina löytämäänsä elämäntehtävää. Yksi johtopäätöksistä on se, että hän ja hänen kaverinsa tekivät 1980-luvulta 2000-luvulle ulottuvana ajanjaksona joitakin asioita paremmin kuin useimmat nykyiset poliitikot ja kansalaisaktivistit.
Tuon ajan aktivistit rakensivat Isomäen mukaan erilaisten ongelmien ratkaisemiseksi mahdollisimman laajoja yhden asian liikkeitä ja tekivät niiden puitteissa yhteistyötä kaikkien mahdollisten tahojen kanssa. Toisin sanoen he toimivat monessa suhteessa samalla tavalla kuin Intian itsenäisyysliikkeen johtaja ja väkivallattoman vastarinnan kehittäjä Mahatma Gandhi.
– Tämä lähestymistapa teki mahdolliseksi aidosti merkityksellisen keskustelun toisella tavalla ajattelevien ihmisten kanssa, konfliktien rajaamisen ja kompromissien hakemisen. Samalla todennäköisyys sille, että konflikteja voidaan ratkoa sivistyneesti, kasvoi.
Nykyisellä sosiaalisen median ja identiteettipolitiikan aikakaudella monet vaikuttajaryhmät toimivat Isomäen mielestä päinvastaisella tavalla: useita erilaisia asioita linkitetään yhteen ja niiden ympärille muodostetaan leirejä, jotka eivät keskustele toistensa kanssa.
Isomäki varoittaa, että yhteiskunnan jakautuminen voi johtaa väkivaltaan.
– Suomi ei ole vielä siinä pisteessä, koska monet ihmiset ovat vielä suhteellisen järkeviä, eikä meillä ole poliittisia puolueita, joilla on sotilaallinen siipi. Historia osoittaa kuitenkin, että mikäli asioiden annetaan kärjistyä, ne voivat kehittyä huonoon suuntaan yllättävän lyhyessä ajassa.
Risto Isomäki työskentelee parhaillaan kolmen kampanjan parissa. Tärkein niistä voisi hänen mukaansa pelastaa Amazonin sademetsien keskeiset alueet. Taustalla näkyy Malmilla sijaitsevan kodin keittiö.
Amazonin sademetsät voitaisiin vielä pelastaa
Tämänhetkisistä hankkeistaan tärkeimpänä Risto Isomäki pitää kampanjaa, jonka nimi on Amazonia ei saa kuolla. Se sai alkunsa kevättalvella, kun Brasilian keräilyelinkeinojen liiton valtuuskunta vieraili Suomessa. Brasilialaiset ehdottivat Suomelle Amazonin sademetsien pelastamiseksi laajaa yhteistyötä, johon osallistuisivat myös kansalaisyhteiskunta ja metsäyhtiöt.
Isomäki uskoo, että maailman merkittävimmän sademetsän keskeiset osat voitaisiin vielä pelastaa kuivumiselta laajojen uudelleenmetsitysohjelmien avulla. Metsien istuttaminen estäisi alueen sademäärien romahtamisen.
– Jos mitään ei tehdä, jäljellä olevat sademetsät uhkaavat kuolla ja muuttua savanniksi, vaikka hakkuut saataisiin loppumaan, Isomäki sanoo.
Kun Isomäki uppoutuu kampanjatyöhön, mieli käy kovilla kierroksilla. Päivät ovat tiiviitä ja venyvät helposti pitkiksi. Vuosina 1991 ja 2001 omistautuminen vaati veronsa, ja hän kävi lähellä loppuun palamista.
Kummallakin kerralla pienen flunssan kehittyminen keuhkokuumeeksi pakotti hänet pysähtymään.
– Noiden tapausten jälkeen olen opetellut tunnistamaan uupumisen varhaisia varoitusmerkkejä ja hidastamaan ajoissa, Isomäki sanoo.
– Minun kohdallani yksi ensimmäisistä oireista on se, ettei mikään tunnu enää innostavalta tai mielekkäältä. Mieli alkaa myös puolustautua unohtelemalla asioita.
Isomäki suojautuu uupumiselta ottamalla aikaa luonnossa liikkumiselle ja eläinten tarkkailulle. Kesäisin hän veneilee neljästä viiteen viikkoa saaristossa yhdessä puolisonsa Jaana Airaksisen kanssa. Vene on hidasliikkeinen vanha fiskari, jolla kiiruhtaminen on mahdotonta.
Puolisot jakavat Isomäen mukaan saman maailmanparantamisen palon. Joskus toinen heistä huomaa, että toinen alkaa väsyä.
– Silloin suuntaamme minilomalle Pico-nimiselle Azorien saarelle, mistä olemme ostaneet pienen laavakivimökin. Saari on ehkä maailman paras paikka tarkkailla eri valaslajien keskinäistä vuorovaikutusta.
Amazonia ei saa kuolla -kampanjaan sekä eduskunnalle ja hallitukselle osoitettuun vetoomukseen voit tutustua täällä.
Kuka?
Risto Isomäki, 61, on tieteis- ja tietokirjailija ja kansalaisaktivisti. Hän asuu Hangossa ja Helsingissä yhdessä puolisonsa Jaana Airaksisen kanssa.
Mitä?
Maaliskuussa ilmestyi Isomäen omaelämäkerrallinen teos Maailmanparantajan muistelmat. Kesäkuussa julkaistaan tieteistrilleri Viimeinen erämaa (Into Kustannus).
Motto
En pidä motoista, koska maailma on niin monimutkainen.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Autoritaariset valtiot kasvattavat vaikutusvaltaansa” – Suomen Lähetysseura ja Kirkon Ulkomaanapu ovat huolissaan kehitysyhteistyön lisäleikkausten seurauksista
AjankohtaistaHallitus päätti kehysriihessään uusista 50 miljoonan euron lisäleikkauksista kehitysyhteistyöhön. Lisäksi aiempia leikkauksia aikaistetaan.
