Opetuslapseuskoulun johtaja kertoi Anniina Enbuskalle, että Jumala halusi hänen lähtevän kouluun. Arvostetun hengellisen johtajan sanat saivat nuoren tytön tuntemaan itsensä erityiseksi. Kuva: Jani Laukkanen
Suljettu uskonyhteisö sitouttaa ensin rakkaudella, sitten paljastuu totuus – ”Johtajaa ei saa kyseenalaistaa, niskuroitsija eristetään”
Anniina Enbuska lähti nuorena opetuslapseuskouluun. Hän piti siellä kihlasormusta merkkinä sitoutumisestaan Jeesukseen.
Anniina Enbuska kasvoi helluntailaisessa kodissa pääkaupunkiseudulla. Kodissa hänelle kerrottiin Jumalasta, joka on kuin lempeä isä ja suojelee lapsiaan.
– Opin oikeudenmukaisuutta ja tasavertaisuutta. Kodissani ne liitettiin kristinuskoon, ja vaikka itse olen erkaantunut siitä, kodin arvot ovat seuranneet mukana, Enbuska kertoo.
Hänellä ei ole pahaa sanottavaa myöskään lapsuuden seurakunnasta. Se oli pääasiassa turvallinen. Lasten ja nuorten toiminnasta ja seurakunnan leireistä jäi hyviä muistoja.
– Seurakunnassa oli toki myös karismaattista toimintaa, puhuttiin kielillä ja sellaista. Jossain aikuisten tilaisuudessa kerrottiin avaruuden henkivalloista, joita sitten pelkäsin. Nyt ajattelen, että seurakunnissa olisi tärkeää suojata lapsia aikuisille suunnatulta opetukselta, jota lapset eivät vielä kykene ymmärtämään.
Kiinnostus seurakuntaan laski teini-ikäisenä. Ystäväpiiri oli lähinnä koulusta, ja teininä piti ottaa etäisyyttä vanhempiin ja heidän arvomaailmaansa.
– Sitten koin jotain sellaista, mistä seurakunnissa puhutaan hengellisenä heräämisenä. Löysin oman suhteen Jumalaan, Enbuska kertoo.
Opettaja väitti Jumalan valinneen Anniinan
Juuri tässä herkässä elämän suunnan etsinnän vaiheessa Anniina Enbuskan seurakuntaan tuli vieraita Rovaniemeltä. Paikallisen seurakunnan yhteyteen oli perustettu opetuslapseuskoulu Arctic Circle Master´s Commission. Siellä oppilaiden kerrottiin oppivan seuraamaan Jeesusta, kuten opetuslapset aikanaan. Koulun opetus ja säännöt heijastelivat amerikkalaista evankelikaalista kristillisyyttä, josta se olikin lähtöisin.
– Innostuin, kun näin asialleen omistautuneita nuoria, jotka kertoivat, miten heidän elämänsä oli mullistunut. Ajattelin, että olisi hienoa kasvaa hengellisesti ja oppia tuntemaan paremmin Raamattua ja Jumalaa, Enbuska kertoo.
Enbuska kysyi koulun johtajalta, miten kouluun pääsisi. Hän oli valmistautunut siihen, että kouluun olisi normaali hakuprosessi. Johtaja yllätti hänet.
– Hän sanoi, ettei yleensä ota oppilaita kesken lukukauden, mutta oli valmis tekemään kohdallani poikkeuksen, koska Jumala oli käskenyt häntä tekemään niin.
Myöhemmin Enbuska kuuli, että muitakin oppilaita oli kohdeltu samalla tavalla, vedottu Jumalan johdatukseen ja kerrottu, että juuri he ovat ainutlaatuisia.
– Johtajan kertomus sai minut tuntemaan itseni erityiseksi ja ajattelemaan, että oli tapahtumassa jotain suurta. Jos joku myöhemmin pohti uskonyhteisöstä lähtemistä, voitiin sanoa, eikö sinun pitäisi odottaa, kunnes Jumala selkeästi kehottaa lähtemään.
Epäterve uskonnollisuus painaa alas, litistää, rajoittaa, näkyy mielen alueen ongelmina, pelkoina, ahdistuksena, masennuksena ja neuroottisena suorittamisena.
Opetuslapseuskoulu oli pieni, enimmillään parinkymmenen oppilaan yhteisö. Koulu oli osa paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaa, ja sen johtaja oli seurakunnan nuorisopastori. Vaikka hän periaatteessa vastasi toiminnasta seurakunnan johdolle, käytännössä hän toimi autoritaarisesti ja piti seurakunnan johdon pimennossa menetelmistään.
Koulun oppilaat osallistuivat seurakunnan toimintaan, kuten diakoniaan ja lapsi- ja nuorisotyöhön ja kiersivät kouluissa puhumassa kiusaamista vastustavan kampanjan merkeissä. Tämä on erityisen ristiriitaista, kun ajattelee, mitä koulussa tapahtui.
Rakkauspommitus peittää todellisuuden
Ennen kuin Anniina Enbuska oivalsi, että se, mitä hän koulussa koki, oli hengellistä väkivaltaa, ehti kulua yli kolme vuotta. Alkuun todellisuus peittyi ensihuuman alle, sitten hän painotti pitkään mielessään koulun hyviä puolia.
– Rakkauspommitus on tyypillinen kikka suljetuissa uskonyhteisöissä. Uusi tulokas kokee, että juuri hänen sanomansa ja tekemisensä ovat kiinnostavia muille. 17-vuotiaana tuntui jännittävältä lähteä uudelle paikkakunnalle ja päästä sisään rakkaudelliseen ilmapiiriin, Enbuska kertoo.
Kaikki koulussa kulminoitui johtajaan. Muutkin opettivat, mutta valta oli hänellä.
Hän on kirjoittamassa kirjaa omista ja muiden oppilaiden kokemuksista. Muut ovat kertoneet samaa: ensimmäinen vuosi koulussa oli kuin eläisi pumpulissa.
– Koulussa sai oppia uusia asioita ja tuntea, että on mukana jossakin merkityksellisessä. Onnen huumassa uskoo väitteet, että koulussa käydään lyhyessä ajassa läpi henkisiä kasvuprosesseja, joihin muuten ihmiselämässä kuluu kymmeniä vuosia.
Ikävämmät puolet tällaisessa suljetussa yhteisössä tulevat esiin vasta ajan kanssa.
– Melkein koko ensimmäinen vuosi oli tosi hienoa aikaa. Hiljalleen asiat eskaloituivat, ja jouduin todistamaan ja kokemaan vallan väärinkäyttöä. Kaikki koulussa kulminoitui johtajaan. Muutkin opettivat, mutta valta oli hänellä.
Viiden minuutin säännöllä hillittiin seksuaalisuutta
Ryhmäpaine oli koulussa kova, ja johtaja vaati ehdotonta kunnioitusta. Jos joku kyseenalaisti johtajan toimintatapoja, oli tapana sanoa, että hänellä on auktoriteettiongelma.
– Sen sanan kuulin todella usein. Ajattelin, että minun pitää päästä siitä yli. Sillä tavalla vaiennettiin soraäänet. Annettiin ymmärtää, että kaikki vika on henkilöissä itsessään, ei johtajassa, ja hänen toiminnassaan, Anniina Enbuska kertoo.
Moni oppilas ei uskaltanut puhua asioista ääneen.
– Jos puhuit väärälle henkilölle, asia saattoi mennä johtajan korviin. Aika paljon me kyttäsimme toinen toisiamme, Enbuska sanoo.
Koulussa oli paksu nippu monenlaisia sääntöjä. Niissä säädeltiin oppilaiden pukeutumista, käyttäytymistä ja ihmissuhteita.
–Ensimmäisenä vuotena oli seurustelukielto. Lisäksi oli niin sanottu viiden minuutin sääntö, jonka mukaan vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa ei saanut olla kahdestaan sitä kauempaa.
Monia tyttöjä ja poikia syytettiin yliseksuaalisuudesta.
Enbuska kertoo pojasta, joka tuli kouluun kesken vuoden. Koulun tytöille kerrottiin, että uusi poika on seksuaalisuuden alueella rikkinäinen, eikä tyttöjen pidä herättää hänessä vääriä ajatuksia. Niinpä heidän piti pukeutua erityisen peittävästi.
– Monia tyttöjä ja poikia syytettiin yliseksuaalisuudesta. Itse sain tämän palautteen siksi, että olin leikkinyt automatkalla yhden pojan kanssa peukkupainia automatkalla. Minua syytettiin sen jälkeen siitä, että huoraan.
Kihlasormus osoitti, että oli varattu Jeesukselle
Seurustelukieltoon liittyi kihlasormuksen pitäminen ensimmäisen vuoden ajan. Tämä ajatus tuli Amerikasta, kuten monet muutkin kummalliselta tuntuvat säännöt.
– Kihlasormus oli merkki siitä, että sitoudumme Jumalaan ja olemme kimpassa Jeesuksen kanssa, Enbuska kertoo.
Kihlasormus viestitti ulkomaailmalle, että maallinen rakkaus, saati seksi, ei koulun oppilasta kiinnostanut. Sormuksen pitäminen tuntui Enbuskasta kiusalliselta.
Kihlasormus kertoi koulun ulkopuolisille, että oppilasta ei kiinnostanut maallinen rakkaus.
Opetuslapseuskoulussa oli lähes neljän vuoden aikana useampikin homoseksuaali, joista jotkut puhuivat asiasta avoimesti, tai sitten se tuli esiin rivien väleissä.
– Ei se tietenkään ollut hyväksyttyä. Tässä näkyy ajattelu, joka tulee jenkeistä ja on jossain määrin vallalla myös helluntailaisuudessa ja karismaattisessa liikkeessä. Sen mukaan ihmisellä voi olla homoseksuaalinen identiteetti, mutta hän ei saa elää homona identiteettinsä mukaisesti.
Enbuskan mukaan tämä johti siihen, että homoseksuaalit pyrkivät eheytymään heteroiksi, yrittivät seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa ja menivät jopa naimisiin. Tästä aiheutui monen ihmisen elämään tuskallisia kokemuksia.
Rankin rangaistus oli muista eristäminen
Kuri oli koulussa tiukka ja sääntörikkomuksista rangaistiin.
– Itse siivosin seurakunnan vessoja rangaistukseksi jonkun tehtävän unohtamisesta. Joskus juoksimme pakkasessa vähissä vaatteissa, Enbuska kertoo.
Rankin rangaistusmuoto oli sosiaalinen eristäminen. Jotkut eristettiin päiväkausiksi kotiinsa tai yksinäisyyteen maaseudulla olleeseen tyhjään asuntoon.
– Johtaja päätti rangaistuksista, mutta hän saattoi kysyä muilta oppilailta, miten tätä henkilöä pitäisi tällaisesta rikkomuksesta rangaista, Enbuska kertoo.
Yhteisössä ajateltiin, että kun hyväksymme johtajan auktoriteetin, kykenemme alistumaan myös Jumalalle.
Oppilaat asuivat ja viettivät kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Jopa hyvin intiimejä asioita käsiteltiin muiden edessä. Mikään ei ollut yksityistä.
– Yhteisössä ajateltiin, että kun hyväksymme johtajan auktoriteetin, kykenemme alistumaan myös Jumalalle. Luotimme siihen, että kun seurakunnan vanhimmisto kerran on asettanut johtajan tehtäväänsä, hänen täytyy olla luotettava.
Hengellinen väkivalta ilmeni monella tavalla
Lopulta Anniina Enbuska oivalsi, että se, mitä opetuslapseuskoulussa tapahtui, ei ollut normaalia eikä hyväksyttävää. Vaikka hän ei osannut nimetä tapahtumia hengelliseksi väkivallaksi, hän ymmärsi, että valtaa käytetään väärin ja ihmisiä manipuloidaan.
– Hengellinen väkivalta voi olla fyysistä, henkistä, seksuaalista, taloudellista, hyvin monenlaista. Koulun arjessa se näkyi kontrolloimisena, syyllistämisenä, eristämisenä, nujertamisena ja pakottamisena. Ainakin yhdessä tapauksessa johtaja kävi myös käsiksi oppilaaseen ja nosti hänet seinälle.
Niitä, jotka halusivat lähteä koulusta kesken pois, peloteltiin, että he toimivat vastoin Jumalan tahtoa. Kukaan ei tietenkään halunnut tehdä niin.
– Ei välttämättä suoraan uhkailtu helvetillä, vaan annettiin ymmärtää, että jos poikkeat Jumalan tahdosta, sillä on ikäviä seurauksia elämääsi, Enbuska kertoo.
Lopulta, neljäntenä vuonna, Enbuska puhui seurakunnan johdolle koulun tapahtumista.
– Johtaja kertoi minulle, että voin joko hyväksyä hänen ajatuksensa ja tulkintansa minusta tai poistua. Valitsin jälkimmäisen. Avautumiseni vaikutti koulun loppumiseen.
Jos joku kyseenalaisti johtajan, annettiin ymmärtää, että vastaanhangoittelijalla on auktoriteettiongelma. Oli parempi olla hiljaa.
Pois lähteminen oli kuin tyhjän päälle hyppäisi, sillä koulu oli koko senhetkinen elämä. Myös opiskelijatoverien epäsuosioon joutuminen pelotti.
– Kun jätin koulun, elämäni romahti ja toipuminen vei aikaa. Koulussa sain tutustua hengellisyyden ja ihmisyyden varjopuoliin. Se kasvatti ymmärrystäni. Siitä on seurannut myös paljon positiivista, vaikka kokemus oli todella raskas.
Enbuskalla oli tukiverkkona perhe ja ystäviä. Lisäksi hän löysi vertaistukea Uskontojen Uhrien Tuki ry:n kautta. Se auttoi ymmärtämään, että hän ei ole yksin.
– Lähdin opiskelemaan teologiaa. Vapauduin vanhoista ajatuksistani, joissa piti joko seurata Jumalaa, tai sitten Jumala vie sinulta pois kaiken hyvän. Sain asiallista, tieteeseen perustuvaa opetusta, Enbuska kiittelee.
Terve uskonnollisuus tukee hyvinvointia
Anniina Enbuska aikoi ensin papiksi. Sitten hän oivalsi, että pappeus on ristiriidassa sen kanssa, mihin hän uskoo. Hän halusi sen sijaan ymmärtää uskontoja kulttuurisena ilmiönä.
– Nykyisin kuvailen itseäni negatiiviseksi tai agnostiseksi ateistiksi. En sano, ettei Jumalaa ole olemassa. Itseltäni vain puuttuu usko Jumalaan tai jumaliin. En halua olla tyrkyttämässä mitään vakaumusta, en myöskään uskonnottomuutta. Näen, että uskonto tuo monille ihmisille paljon hyviä asioita elämään. Omassa lähipiirissäni on edelleen uskovaisia. Jokaisella on oma tie kuljettavana, Enbuska pohtii.
– Hengellisestä väkivallasta ja suljettujen uskonyhteisöjen ongelmista tulisi puhua avoimesti, sanoo Anniina Enbuska. Hän uskoo, että se auttaisi myös yhteisöjä itseään.
Terve uskonnollisuus on Enbuskan mukaan yksilöä kannattelevaa ja antaa hänelle voimavaroja ja merkitystä elämään.
– Epäterve uskonnollisuus painaa alas, litistää, rajoittaa, näkyy mielen alueen ongelmina, pelkoina, ahdistuksena, masennuksena ja neuroottisena suorittamisena. Jos jossain yhteisössä käytetään hengellistä väkivaltaa, toiminta ei ole terveellä pohjalla.
Saatuaan itse apua Uskontojen Uhrien Tuesta Enbuska jäi sinne ensi vapaaehtoiseksi vertaistuen ryhmänohjaaksi. Myöhemmin hän on työskennellyt järjestössä tiedottajana ja vertaistukitoiminnan koordinaattorin sijaisena. Nyt hän on äitiyslomalla.
– Hengellisestä väkivallasta ja suljettujen uskonyhteisöjen ongelmista tulisi puhua avoimesti. Olisi tosi tärkeää, että aihetta ymmärretään niin seurakunnissa ja uskonyhteisöissä kuin yhteiskunnassa ja kerrottaisiin, miten voi hakea apua.
Knutbyssä lahkokulttuuri johti murhaan
Ruotsia ravisutti tammikuussa 2004 murha pienessä Knutbyn kylässä toimivassa Filadelfia-seurakunnassa. Lastenhoitajana ja kotiapulaisena seurakunnan yhden pastorin Helge Fossmon perheessä toiminut Sara Svensson tappoi pastorin vaimon ja yritti tappaa miehen, jonka vaimon kanssa pastorilla oli suhde.
Traagista tarinassa oli se, että rikosten takana oli pastori itse. Hänellä oli ollut ”hengelliseksi taisteluksi” puettu seksisuhde Svenssonin kanssa. Suhteen paljastuttua Svensson oli elänyt nöyryytettynä ja eristettynä yhteisössä ja toiminut käytännössä kotiorjana. Pastori manipuloi hänet tappajaksi ”Jumalalta tulleilla” tekstiviesteillä.
Nämä vakavat rikokset eivät suinkaan lopettaneet lahkoksi kehittyneen yhteisön toimintaa, joka kehittyi entistäkin sairaammaksi. Kun yhteisössä alusta asti mukana ollut toinen pastori Peter Gembäck lopulta oivalsi, missä hän oli mukana, hän soitti vuonna 2017 murhan tutkinnanjohtajalle ja kertoi, mitä muuta yhteisössä oli tapahtunut. Seurauksena oli useita rikosilmoituksia pahoinpitelyistä ja myös alaikäisen tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Tästä kaikesta kertoo pari kuukautta sitten ilmestynyt Peter Gembäckin ja Annika Sohlanderin kirja Knutbyn murha – Seurakunnasta kultiksi (Docendo 2022). Karmaisevinta tarinassa on seurakunnan ylimmän johtajan Åsa Waldaun rooli. Hänen kerrottiin olevan Kristuksen morsian, jota valmisteltiin sulhasen paluuta varten. Yhteisössä johtajan hyvinvointi oli kaikki kaikessa, ja seurakuntaa hallittiin pelolla. Seksi ja raha kuuluivat kuvioon, jossa kaikelle löytyi hengellinen perustelu.
Haitallisen yhteisön keskeisin piirre on kontrolli
Voisiko Knutbyn kaltainen tilanne, jossa uskonyhteisössä tapahtuva hengellinen väkivalta johtaa murhiin ja itsemurhiin, olla mahdollista Suomessa? Kysymykseen vastaa Uskontojen Uhrien Tuki ry:n puheenjohtaja Pia Puolakka.
– Maria Åkerblomin lahkossa 1920-luvulla oli kyse vastaavasta tilanteesta. Siellä tapahtui vakavia rikoksia. UUT:n vertaistukiryhmissä on ihmisiä, joiden mielenterveys on alkanut pahasti hajota uskonnollisissa yhteisöissä olevien käytäntöjen takia. Haitallinen lahko voi pahimmillaan aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia, ja lahkoissa voi Suomessakin tapahtua eriasteista henkistä, hengellistä tai jopa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa, Puolakka sanoo.
Millä perusteella väität, että hengellisen väkivallan uhriksi tai tekijäksi voi päätyä lähes kuka tahansa?
– Siksi, että näin tosiaan tapahtuu. On ymmärrettävä psykologinen ilmiö, että kaikenlaiset ihmiset voivat altistua manipulaatiolle. Ihmisellä voi olla esimerkiksi jokin elämäntilanne, jossa hän hakee elämänsä tarkoitusta. Hän saattaa olla kriisissä avioeron, sairauden tai muun traumaattisen kokemuksen vuoksi. Jos hän on epätoivoinen, hän saattaa päätyä hakemaan tukea väärästä paikasta.
– Myös lapsi voi päätyä vanhempiensa mukana haitallisiin uskonyhteisöihin.
Mikä on se dynamiikka, joka ihmisessä tai yhteisössä johtaa hengelliseen väkivaltaan?
– Siinä on usein taustalla johtohahmo, joka levittää omaa psykopatologiaansa muihin. Hän rakentaa yhteisöä vääristyneiden käsitystensä pohjalta. Jos hän saa kiedottua seuraajansa mukaan, alkaa tapahtua ryhmäilmiöitä. Tätä voi lievemmällä tasolla tapahtua muissakin kuin uskonnollisissa yhteisöissä.
Mikä on keskeisin piirre haitallisissa tai jopa vaarallisissa uskonyhteisöissä?
– Toinen toistensa kontrollointi. Uskonoppi vaatii yhteisön jäseniä ajattelemaan ja käyttäytymään tietyllä tavalla. Tämä voi ulottua esimerkiksi pukeutumiseen ja seksuaalisuuden alueelle ja myös siihen kuka menee kenenkin kanssa naimisiin. Tai saako seurata uutisia tai muuta tiedonvälitystä tai olla tekemisissä niiden kanssa, jotka eivät kuulu lahkoon. Usein syntyy tilanne, jossa tarkkaillaan kuka parhaiten noudattaa sääntöjä.
Mikä noissa uskonyhteisöissä oikein ihmisiin vetoaa?
– Tästä käytetään nimitystä paradoksiyhteisö. Se tarkoittaa, että yhteisö antaa myös jotain hyvää, jonka kustannuksella ihminen valitettavasti voi sietää aika paljon pahaa. Yhteisö voi esimerkiksi antaa turvallisuudentunnetta ja tiedon siitä, että kuuluu johonkin.
– Yhteisöön voi syntyä riippuvuussuhde, jonka vuoksi siitä on vaikea irrottautua, vaikka yhteisöön kuulumisella olisi itselle negatiivisia seurauksia. Tämän vuoksi ihminen sietää rajujakin kokemuksia. Ihmiset, jotka ovat yhteisössä oikein syvällä, syyllistävät ongelmatilanteissa itseään. ”Olen huono uskovainen, kun minulle käy näin.” Joillakin on pelkoja siitä, joutuuko helvettiin.
Voiko tuollainen kipeä yhteisö toimia myös vain tai enimmäkseen netissä?
– Sellaisia yhteisöjä varmasti onkin, niin uusia uskontoja kuin vanhempiakin liikkeitä. Tällöin jäsenistö kommunikoi keskenään ja pitää digimaailmassa yllä keskinäistä kontrollia. Esimerkiksi salaliittoteorioiden ympärille voi muodostua tällaisia nettiyhteisöjä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helluntailiike ottaa hengellisen väkivallan vakavasti – useimmat seurakunnat edellyttävät työntekijöiltään valtakirjaa, johon liittyy turvakoulutus
AjankohtaistaHelluntaikirkon toiminnanjohtajan Esko Matikaisen mukaan mahdollista mainehaittaa ei pidä miettiä, vaan hengellisen väkivallan uhri on asetettava aina etusijalle.
