”Me vanhukset emme ole rupuporukkaa, olemme lipunkantajia” – Kolme eläkeläistä kertoo, mitä he ovat elämänsä aikana oppineet
Eläkeläiset Aino Tukiainen, Matti Tikkanen ja Sirkka Nykänen.

Eläkeläiset Aino Tukiainen, Matti Tikkanen ja Sirkka Nykänen.

”Me vanhukset emme ole rupuporukkaa, olemme lipunkantajia” – Kolme eläkeläistä kertoo, mitä he ovat elämänsä aikana oppineet

Eläkeläiset Aino Tukiainen, Matti Tikkanen ja Sirkka Nykänen sanovat sanansa elämästä ja sen vääjäämättömästä kulusta.

”Tunteisiin ei pidä jäädä vellomaan”

Aino Tukiainen, 84, rakastaa sanoja ja Vuosaarta.


”Minä en vanhene varmaan ikinä. Tahdon olla tässä elämässä kiinni niin kauan kuin pystyn. Onhan minulla tietysti kremppoja, sillä ne kuuluvat vanhuuteen. Lonkkaleikkauksen jälkeen sain kuin uuden elämän.

Rakastan kaikista eniten Vuosaarta. Tämä on minun paikkani. Kun muutin Vuosaareen mieheni kuoleman jälkeen 17 vuotta sitten, minusta tuntui kuin olisin aina asunut täällä. Vuosaaressa on ihanat ihmiset, hyvät palvelut ja upeat maisemat. Terveyskeskus on aivan vieressä ja niin on kirkkokin, mutta täytyy tunnustaa, että olen aika huono kirkossa kävijä. Olen sanonutkin tutulle papille, että jos kirkonpenkistä kuuluu kuorsausta, se olen minä.

Sanat ovat minulle tärkeitä. Kirjoitan runoja ja tarinoita Facebookiin. Täytän myös ristikoita, luen paljon ja tapaan ystäviäni. Tykkään kuunnella biisejä ja niiden sanoituksia. Suosikkejani ovat Ville Valo, Edu Kettunen ja Juice Leskinen. Kirjoittaminen ja biisien kuuntelu ruokkivat minua samoin kuin avarakatseiset ihmiset. Kyllähän Facebookissa tulee joskus palautetta, että älä sinä Aino aina ole äänessä, mutta minäpä olen.

Aino Tukiainen kirjoittaa runoja ja kuuntelee Ville Valoa.

Aino Tukiainen kirjoittaa runoja ja kuuntelee Ville Valoa.

Olen käynyt Helsingin työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssilla ainakin kymmenen vuotta. En ole vieläkään mitenkään valmis runoilija, mutta olen saanut hyvää palautetta, että joka vuosi olen kehittynyt. Siellä on kiva porukka ja Hesarin kriitikko Jukka Koskelainen on mahtava vetäjä. Olen tehnyt kaksi runokirjaakin: Kuljen minne kuljen ja Hetken sivallus.

Töitä olen tehnyt niin monessa paikassa, etten enää muista kaikkia. 18-vuotiaana aloitin tehtaalta Etelä-Pohjanmaalla. Menin avioon, mutta se epäonnistui, ja lähdin Ruotsiin siivoamaan ja tiskaamaan.

Tapasin toisen mieheni, kun olin 26-vuotias. Lapsia minulle syntyi kaksi ja lapsenlapsia on kolme. Muutimme Ruotsista Helsinkiin. Olimme pitkään yrittäjiä, mutta viisi vuotta ennen eläkkeelle jäämistä menin Laakson sairaalaan sairaala-apulaiseksi. Hoidin mummoja ja pidin siitä, vaikka työ olikin pääasiassa mopin heiluttamista. Oli mukava tavata erilaisia ihmisiä. Oman elämän valitukset jäivät vähiin, kun sairaalassa näki kaikenlaista.

Olen aika kova vellomaan tunteissa, mutta vanhemmiten olen oppinut, ettei voi vain velloa. Kun on pitkään tunteiden vietävänä, se alkaa jossakin vaiheessa olla vastenmielistä itsellekin. Silloin tartun kiinni arkisiin asioihin: tiskaan, siivoan tai istutan perunoita.

En ole kovin materialistinen. Totta kai fyrkkaakin on hyvä olla, mutta olen aina ajatellut, että raha on laskujen maksamiseen. Osaansa ei voi valita. Haluan auttaa heikko-osaisia ja sanoa heille, että jalat kantavat, kun rohkeasti vain yrittää mennä eteenpäin niillä eväillä, mitä on. Kukaan meistä ei ole täydellinen.

Neljän seinän sisälle ei kannata jäädä. Silloin alkaa uuvuttava ruikutus.

Sanotaan, että me vanhukset olemme rupuporukkaa. Emme ole. Me olemme nostajia ja lipunkantajia. Rakastan ihmisiä, mutta valittajista en ole koskaan pitänyt. Totta kai jokainen saa tuoda tunteensa julki, mutta jos kokee, että siellä missä itse liikkuu on aina vain huonoa, silloin on parasta katsoa peiliin.

Neljän seinän sisälle ei kannata jäädä. Silloin alkaa uuvuttava ruikutus, ettei minulle ikinä tapahdu mitään, ja odotetaan vain kuolemaa.

Paikoilleen jämähtämistä olen aina pelännyt. Siksi tahdon ottaa vastaan uusia haasteita. Olin jo vanha, kun opin käyttämään älykännykkää ja tietokonetta. Totta kai aivojen toiminta hidastuu iän myötä, mutta jos aivoja käyttää, ne toimivat paremmin.

Kuolemaan ei koskaan totu. Tosiasia on, että se tulee aikanaan meille jokaiselle. Meidän uskontomme on liian kylmä kuolemiselle. Kuolemasta pitäisi puhua enemmän positiivisesti. On uskontoja, joissa tanssitaan arkun ympärillä, koska vainaja on päässyt ikuiseen autuuteen.

Olen miettinyt sitä, kun ihminen lähtee täältä. Kuuluu vain napsahdus, kun arkku pannaan kiinni – eikä sitä ihmistä enää ole. Kaikki työ, mitä ihminen on tehnyt, jää tänne. Ei sitä oteta mihinkään mukaan. Sen takia olisi hyvä, kun tajuaisi, ettei ota tätä elämää niin hirveän vakavasti. Pitää lähteä liikkeelle. Kannattaa hypätä tuntemattomaan eikä liikkua liian turvallisilla alueilla. Aina voi avautua uusia ovia.”

Matti Tikkanen teki pitkän uran ravintola-alalla ja toimii nykyisin diakoniavapaaehtoisena.

Matti Tikkanen teki pitkän uran ravintola-alalla ja toimii nykyisin diakoniavapaaehtoisena.

”Jonkinlainen ohjaus tässä elämässä on, vaikkei sitä aina huomaa”

Matti Tikkasen, 73, polku on kulkenut Imatralta Espooseen.


”Eläkkeelle jääminen oli minulle kova paikka. Tein töitä ravintola-alalla nelisenkymmentä vuotta. Aloitin piccolona kotipaikkakunnallani Imatran Valtionhotellissa. Vuosien mittaan olin ravintoloissa keittiöapulaisena ja kylmäkkönä sekä salissa tarjoilemassa. Pisimmän ajan olin ovella vahtimestarina. Jos joku työntekijä puuttui, minä tuurasin. Olin sen luontoinen, että minut haluttiin pitää. Usein sanottiin, että ’kyllä Matti pärjää’. Minulla ei ollut vaikeuksia saada töitä, kun mainitsin Valtionhotellin.

Viimeiset 30 vuotta työskentelin Näköalaravintola Haikaranpesässä Espoossa. Loppuaikoina olin pelkästään ovella. Työ oli aika helppoa, kun ravintola oli lähinnä ruokapaikka ja auki vain päivisin. Ei joutunut painimaan.

1970-luvulla lähdin käymään Ruotsissa. Siihen aikaan vaihtoehtoina oli risusavotta tai Ruotsiin lähtö.

Olin Volvon tehtaalla töissä pari vuotta. Sitten tuli koti-ikävä. Göteborgissa oli aika erilaista kuin Imatralla. Sanotaan nyt näin, etten pärjännyt siellä. Meinasin sotkeutua ei-toivottuihin juttuihin. Mutta ei minua enää Imatrallekaan saanut – se meininki ei kiinnostanut enää.

Tulin Helsinkiin, ja olin vähän aikaa rakennuksilla töissä. Olin muun muassa rakentamassa Myyrmäen ammattikoulua. Kun rakennusalan lakko tuli, ei auttanut muu kuin mennä Ravintola Vanhaan Maestroon tiskaamaan. Sieltä alkoi ravintolaurani pääkaupunkiseudulla.

Olin naimisissakin, mutta sitten avioliitossa tuli hässäkkää. Kaverini hänet vei. Luottamus ihmisiin meni. Uudelleen avioituminen ei ole ollut lähelläkään, eikä minulla ole lapsia. Työ kannatteli eteenpäin.

Pyytämättä apua ei tule. Täytyy osata itse pitää puolensa.

Aikoinaan minulla meni lujaa. Olin melko leso viinan kanssa. Kaaduin pahasti humalapäissäni, mutta sen jälkeen jätin viinan, ja myöhemmin loppui myös tupakointi. Jouduin myös velkasaneeraukseen, mutta sain sen hoidettua kuudessa vuodessa. Jos saisin 40 vuotta takaisin, keksisin vapaa-ajalle toisenlaistakin tekemistä. Onneksi ihminen ei kuitenkaan ole täällä yksin – jonkinlainen ohjaus tässä elämässä on, vaikkei sitä aina huomaa.

Asuin 25 vuotta Haukilahdessa firman asunnossa. Jouduin lähtemään sieltä, kun jäin eläkkeelle. Nyt asun Leppävaarassa. Paikka on ihan hyvä, mutta elämänmeno on muuttunut paljon. Tietysti laitapuolenkulkijatkin pitää asuttaa, mutta saatuja asuntoja pitäisi arvostaa. Enkä tiedä, mihin se johtaa, kun lapsiperheissäkin kumppanit vaihtuvat niin usein.

Olen ollut kymmenisen vuotta Leppävaaran seurakunnan diakoniavapaaehtoisena ja rippikouluissa leirivaarina. Heitin kerran kanttorille, että enkö pääsisi rippileirille kipinämikoksi. Pappi soitti seuraavalla viikolla ja kysyi, sopiiko lähtö kymmenes päivä.

Rippikoululaisten kanssa olen pelannut lentopalloa ja jalkapalloa. Heidän kanssaan on kiva mekastaa. Nuoret ovat kyselleet, että miten minä olen tullut uskoon. Joka aamu ja ilta rukoilen, mutta en tiedä tuosta uskoon tulosta. Kyllä usko kotoa on lähtenyt. En tiedä, kuinka tosissaan nuoret sitä kysyvät. Enkä minä sillä tavalla osaa rukoilla, että ”auta hyvä Jumala”, jos hammasta koskee. Kyllä silloin pitää soittaa hammaslääkärille. Minun puolestanikin on rukoiltu, mutta en ole koskaan kysynyt, että miten.

Laulan kahdessa kirkon kuorossa. Nyt kuorojen kokoontuminen niin kuin muutkin hommat ovat vähentyneet koronan takia. Ihan valtion taholta minut laitettiin riskiryhmään, olenhan yli seitsemänkymppinen. Nykypäivänä vanhuksia kyllä kuullaan ja autetaan, jos osaa vetää oikeista naruista. Pyytämättä apua ei tule. Täytyy osata itse pitää puolensa.

Isäni neuvo oli, että ”lukekaa, lukekaa ja lukekaa”. Minulle on aina ollut tärkeää ottaa toiset ihmiset huomioon. Sen olen oppinut, ettei taakseen kannata kovin paljon katsella.”

Sirkka Nykäsen aika kuluu puutarhan hoidossa ja brittisarjaa seuratessa.

Sirkka Nykäsen aika kuluu puutarhan hoidossa ja brittisarjaa seuratessa.

”Turhista asioista ei kannata riidellä, sillä aina asiat järjestyvät”

Sirkka Nykänen, 79, tilasi verkkokaupasta uudet laminaatit kotitalonsa lattiaan.


”Olen asunut vuodesta 1984 asti Vantaan Vapaalassa talossa, jonka mieheni kanssa rakensimme. Mieheni kuoli kymmenen vuotta sitten. Hyvin olen pärjännyt yksinkin. Ajelen nurmikkoa, leikkelen sireeniaitaa ja istutan kukkia. Jos talossa on raskaita töitä, pojat tulevat auttamaan.

Eläkkeellä olen ollut viisitoista vuotta. Tein töitä siivoojana Espoon-Vantaan teknillisessä ammattikorkeakoulussa Vantaan toimipisteessä. Nykyisin oppilaitos on Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kun liikuin käytävillä siivouskärryni kanssa, oppilaat tulivat usein juttelemaan kanssani. Nuoret ovat reippaita ja sanavalmiita.

Muutin Helsinkiin vuonna 1957. Tulevan mieheni tapasin Kulttuuritalon tansseissa. Meidät vihittiin vuonna 1963 lapsuuteni kotitilalla Kärkölässä. Muutimme Lauttasaareen ja ostimme sieltä kaksion. Kun pojat syntyivät, aloimme tarvita lisää tilaa. Myimme Lauttasaaren-asunnon ja muutimme Pähkinärinteeseen, josta saimme sillä rahalla kolme huonetta ja keittiön.

Keksimme muuttaa Vantaalle, kun toinen pojistamme sairasti ainakin viisi kertaa keuhkokuumeen, ja lääkäri sanoi, että olisi parempi muuttaa pois Lauttasaaresta. Meri-ilma ei jostain syystä sopinut pojalle. Helsingin jälkeen Vantaa tuntui korpikylältä. Talo, johon muutimme, oli ensimmäinen kerrostalo ostoskeskuksen vieressä. Sieltä muutimme Vapaalaan.

Maailmanmeno on muuttunut niistä ajoista. Nuoret eivät nykyään käy tansseissa niin kuin ennen. Meidän ikäisemme löysivät usein tanssipaikoilta elämänkumppanin. Nykyään tehdään töitä tietokoneilla, ja niiden kautta haetaan myös seuraa.

Kun olin lapsi, naapurit ja sukulaiset kävivät meillä usein kylässä. Nykyisin elämä on paljon eristäytyneempää kuin ennen. Olen jo tottunut siihen, että kylässä ei enää paljoa käydä. En kuitenkaan koe oloani yksinäiseksi. Olen tyytyväinen ja viihdyn itseksenikin. Olen aina ollut sellainen.

Meikäläinen pärjää vielä hyvin. Ei ole tarvinnut apua kysyä. Käyn kaupassa ja maksan laskut tietokoneella. Voin vaikka tilata verkkokaupasta sen, mitä tarvitsen. Viimeksi tilasin laminaatit lattiaan, ja pojat laittoivat ne paikoilleen.

Haluaisin elää vielä ja katsoa, mihin tämä maailma menee.

Käyn korttelikerhossa ja sydänpiirissä. Myös tämän talon pidossa on aina pientä puuhaa. Sisareni ja ystäväni soittelevat kerran viikossa. Myös miniät soittelevat ja kyselevät, mitä minulle kuuluu. Minulla on myös ystävä, jonka kanssa kahvittelemme silloin tällöin toistemme luona. Iltaisin katselen televisiota. Pidän luonto-ohjelmista ja seuraan Emmerdale-sarjaa. Big Brother -ohjelma alkoi taas, mutta nyt en sitä katso. Viime vuonna katsoin. Tänä vuonna mukana ei ole mielenkiintoisia henkilöitä.

Vapaalan seurakuntatalolla olen käynyt sellaisessa kohtaamispaikassa. Siellä pappi puhuu, lauletaan virsiä ja jutellaan eri aiheista. Pastori Jaakko Kara on myös näyttänyt meille, miten kreikkalaisia tansseja tanssitaan.

Minusta tärkeää on olla ystävällinen toisille ihmisille ja auttaa tarvittaessa. Nykyisin voin jo sanoa, että autan, jos jaksan. Toisen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, ja oma mielipide pitää olla, mutta turhista asioista ei kannata riidellä.

Kun on tämän ikäinen, huonoja asioita ei enää muista. En minä ainakaan. Hyvät asiat nousevat päällimmäisiksi. Elämästä ja terveydestä olen kiitollinen. Nuorempana suhtauduin kaikkeen paljon vakavammin. Kyllä vanhanakin asiat pitää hoitaa, mutta olen oppinut, että aina asiat järjestyvät.

En pelkää kuolemaa, mutta toivon, etten joudu kovin kauaa makaamaan jossain sängyssä. Haluaisin elää vielä ja katsoa, mihin tämä maailma menee.

Mieheni on haudattu Hämeenkylän kirkon hautausmaalle. En enää käy haudalla kovin usein, koska polkupyörällä ajo sinne ja takaisin on jo vähän raskasta. Toisinaan laitan kynttilän palamaan pihamaalle ja ajattelen, että tämä on teille kaikille: miehelleni ja sisaruksilleni.”

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi