Kisa- ja yliopistopappi Leena Huovinen on käynyt noin 5 000 sielunhoidollista keskustelua. “Voi olla, että joku käy luonani kymmenen kertaa, ja vasta silloin kymmenellä kerralla hän alkaa puhua siitä, mistä pitää puhua. Hoputtaa ei pidä, sillä asiat vaativat aikansa”, hän sanoo.
”Kaikesta selvitään” – Kisa- ja yliopistopappi Leena Huovisen oman elämän kovin paikka oli neljännen lapsen kuolema kohtuun
Leena Huovinen haluaa tarjota kohtaamalleen ihmiselle tilan, jossa tämä tulee kuulluksi, nähdyksi ja totena pidetyksi.
Mistä sinä haluat tänään puhua? Näin Leena Huovinen yleensä aloittaa keskustelun.
Helsingin yliopistopappina Huovisella on puhumaan rohkaiseva huone, jossa on kaksi kulahtanutta nojatuolia, liitutaulu, ikoni ja lahjaksi saadut puiset sukset. Kisapappina hän liikkuu urheilijoiden parissa ja on valmis puhumaan missä ja milloin halutaan.
Huovinen on toiminut oppilaitospappina vuodesta 1998 ja kisapappina kahdenkymmenen vuoden ajan. Sinä aikana hän on käynyt noin 5 000 sielunhoidollista keskustelua. Nyt hän on kirjoittanut elämästään ja ajatuksistaan kirjan Suorituksista vapaa alue (Bazar 2025).
– Olen käyttänyt slogania ”suorituksista vapaa alue” siitä asti, kun aloitin pappina yliopistolla. Haluan tarjota ihmiselle konkreettisesti tilan, jossa ei tarvitse suorittaa mitään. Saa vain olla oma itsensä ja kertoa tarinansa, Huovinen sanoo.
Kirjaa kirjoittaessaan Huovinen on ollut tarkka luottamuksellisuudesta, papin ehdottomasta rippisalaisuudesta. Ihmisyydestä, ilmiöistä ja elämän ihmeellisyydestä hän voi kyllä kirjoittaa. Siitä, miten elämän tärkeimmät asiat tiivistyvät muutamaan kysymykseen: kenelle olen rakas, ketä minä rakastan, pärjäänkö ja mikä on kaiken mieli?
Miksi juuri minulle, kysyy moni
Leena Huovisen päätyö on toimia yliopistopappina ja viiden muun Helsingin seurakuntayhtymän oppilaitospapin lähijohtajana. Hän on työssään niin opiskelijoita kuin yliopiston henkilökuntaa varten ja toimii myös työnohjaajana.
Kisapappina Huovinen on osallistunut kesä- ja talviolympialaisiin, hiihdon MM-kisoihin ja naisten jääkiekon MM-kisoihin. Urheilijoita hän tapaa myös muissa yhteyksissä. Tähän on varattu työstä 70 päivää vuodessa. Mistä urheilijat haluavat kanssasi puhua?
– Elämästä laidasta laitaan. Ihmiseksi kehittymisestä, rakastumisesta, perheen perustamisesta, opiskelusta, peloista, menestyksestä ja menestyksettömyydestä. Aika lailla samoista asioista kuin opiskelijat, sillä he ovat usein nuoria aikuisia.
Jumalastakin joskus puhutaan, vaikka harvoin hengelliset kysymykset ovat se ensimmäinen asia, jonka kanssa Huovista lähestytään.
Leena Huovisen uuden kirjan Suorituksesta vapaa alue julkistustilaisuutta vietettiin 6. maaliskuuta. Samana päivänä 37 vuotta aiemmin kirkkoon vihittiin ensimmäiset naispuoliset papit.
Kun elämässä tulee vastaan ikäviä tilanteita, kuten ero parisuhteesta, vakava sairastuminen tai läheisen kuolema, myös hengellisiä kysymyksiä nousee mieleen. Peruskysymys usein on, että miksi juuri minulle?
– Se on sellainen kysymys, johon ei yleensä ole vastausta. Ei voi sanoa, että sinulle on käynyt näin, koska. Täytyy lähteä siitä, että tällainen tämä tilanne nyt on ja tästäkin jollain tavalla selvitään. Tavoitteeni on, että tapaamisen jälkeen luotani voisi lähteä edes vähän enemmän toivon kanssa, Huovinen sanoo.
Ajatus siitä, että kamalistakin tilanteista selvitään, on Huoviselle tärkeä ja omakohtainen ja tulee kirjassa vastaan moneen kertaan. Hänen oman elämänsä vaikein paikka oli neljännen lapsen, Alinan, kuolema kohtuun. Tuolloin hänen äitinsä, joka sairasti Alzheimerin tautia, tajusi tilanteen ja totesi rauhallisesti ”tästäkin selvitään”.
On asioita, joihin voi vaikuttaa, ja sitten on toisia, jotka on otettava vastaan.
Kun Huovinen oli pieni lapsi ja hänen mumminsa kuoli, hän yritti kepin kanssa etsiä mummia hautakummusta. Hänen äitinsä sanoi siihen, että kaikki lähtevät ajallaan ja kyllä Jumala tietää. Huoviselle tuo ajatus on ollut tärkeä niin ilon hetkissä kuin pimeyden keskellä, kuten silloin, kun hän sairasti syöpää.
– On asioita, joihin voi vaikuttaa, ja sitten on toisia, jotka on otettava vastaan sellaisena kuin ne tulevat, Huovinen sanoo.
Nyt et sitten saa hyssytellä minua
Sielunhoito on Leena Huovisen mukaan keskusteluapua, jossa ihminen voi rauhassa ja kiireettömästi avata omaa tarinaansa, sieluaan. Siinä voidaan keskustella hyvin monenlaisista kysymyksistä ihmissuhteista elämän tarkoitukseen.
– Sielunhoidossa ihminen voi tulla nähdyksi, kuulluksi ja totena pidetyksi. Siinä on läsnä kahden ihmisen lisäksi myös Jumala, puhuttiin hänestä tai ei.
Huovinen sanoo, että oleellista on kuunnella. Pelkkää nyökkääjän roolia hän ei kuitenkaan ota, vaan sanoo tarpeen tullen myös mietteensä, kuten vaikkapa sen, että ”tuo mitä kerrot ei varmaankaan tee sinulle hyvää”. Häntä naurattaa se, että aika moni on papin luo tullessaan sanonut jopa, että nyt et sitten saa hyssytellä minua.
Kisapappi Leena Huovinen ja lahjaksi saadut puusukset. Urheilukilpailuja seuratessaan hän ei pysty olemaan paikallaan. Niin kovasti kisatapahtumat vetävät hänet mukaansa.
Usein keskusteluissa tulee tavalla tai toisella vastaan kysymys, kelpaanko minä. Joillakuilla kysymys on kulkenut läpi elämän. Toisille se tulee vastaan vaikeissa elämäntilanteissa. Kelpaamattomuuden tunnetta ruokkii myös sosiaalinen media, joka Huovisen mukaan pitää ihmisiä vertailukoukussa. Aina löytyy joku, jolla menee paremmin.
– Minulla ei ole patenttivastauksia. Tärkeää on pysähtyä ja kysyä: Mitä tarkoitat, kenelle et kelpaa? Vanhemmille, kumppanille, kavereille, Jumalalle?
Urheilijoiden avautuminen on tärkeää
Leena Huovinen pohtii kirjassaan hylkäämistä ja häpeää, joita urheiluun usein liittyy. Heikon arvokisamenestyksen jälkeen kaikilla tuntuu olevan lupa lyödä lyötyä. Valmentajan työsuhde saattaa katketa noin vaan. Hiihdon joukkuekisassa epäonnistunut joutuu käymään mielessään läpi vaikeita tunteita, koska syyttää itseään tapahtuneesta.
– Häpeän tunne on sitä, että ihminen kokee olevansa toisen silmissä kelpaamaton. Se on varmaan kateuden lisäksi hankalimpia tunteita, mitä on. Sille ja muille vaikeille tunteille ei ole urheilussa oikein kunnolla tilaa, mutta onko yhteiskunnassakaan tai edes kirkossa.
Huovinen kertoo arvostavansa sitä, että yhä useammat urheilijat ovat julkisuudessa rohkaistuneet puhumaan mielenterveyteen liittyvistä ongelmistaan. Jääkiekkoilija Patrik Laine kertoi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä masennuksestaan, ja hiihtäjä Krista Pärmäkoski avautuu kirjassaan paniikkihäiriöstä ja siihen liittyvästä häpeästä.
– Urheilijoiden avautuminen on tärkeää. Nuorten aikuisten huonovointisuus on lisääntynyt, ja olisi outoa, jos mielenterveyden haasteita ei olisi myös huippu-urheilijoilla, jotka toimivat kovassa ja usein armottomassa ympäristössä. Kun asioista puhutaan, voidaan kertoa samalla siitä, että apua on saatavilla.
Olen kokovartaloinnostuja.
Urheilijat ovat esikuvia ja nykyään monesti myös sometähtiä, joilla on laaja seuraajajoukko. Siksi olisi Huovisen mukaan hyvä, jos löytyisi nykyistä useampia urheilijoita, jotka uskaltaisivat ottaa esille tärkeiksi kokemiaan arvoja. Kirjassaan hän nostaa esille lumilautailija Enni Rukajärven, joka kritisoi Pekingissä olympialaisissa sitä, että olympiakisoja järjestetään maissa, joissa ihmisoikeuksia ei kunnioiteta.
Kisapapin tehtäviin kisapaikoilla kuuluu muutakin kuin urheilijoiden ja heidän taustajoukkojensa kanssa keskustelua. Sitä tehdään, mitä tarvitaan – juomapullojen täyttämisestä varasauvojen jakoon ja vessanpesusta vierailijoiden emännöintiin.
Huovisesta on tullut niin kiinteä osa urheilumaailmaa, että hän on saanut lempinimen. Häntä kutsutaan paaviksi. Nimitys on niin vakiintunut, että yksi urheilija kysyi, mikä hänen oikea nimensä on.
Entä mikä on Huovisen oma suhde kilpaurheiluun?
– Kun seuraan urheilua, en pysty olemaan paikallani. Olen kokovartaloinnostuja. Urheilu on viihdettä, jota ilman maailma olisi tylsempi, hän kiteyttää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Suorittamisen eetos vaikuttaa myös nuorten aikuisten ihmissuhteisiin – ”Ehkä se on tämän ajan vitsaus, että kaiken pitäisi olla viimeisen päälle”, sanoo yliopistopappi Leena Huovinen
Hyvä elämäIhmissuhteet ovat yleisimpiä aiheita, joista Leena Huovinen puhuu opiskelijoiden kanssa Helsingin yliopistolla. Moni miettii sitotutumista ja esimerkiksi sitä, riittääkö itse tai riittääkö toinen.
